luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

SAARISTOLLE TYYPILLISET EKOSYSTEEMIT

 

SAARISTOMEREN KALASTO JA KALASTUS

Tom Clayhills

Suuri osa meistä, varsinkin ne, jotka ovat harrastaneet kalastusta rannikolla tietävät, että valtaosan rannikkoalueemme kalastosta muodostavat tyypilliset sisävesilalit kuten hauki, ahven, kuha, made, lahna, säyne ja monet muut särkikalat. Varsinaisia merikalola kuten silakka, turska ja piikkikampela on suhteellisen vähän. Miksi näin? Asian selvittämiseksi joudumme tarkastelemaan Itämeren kehitysvaiheita viimeisen jääkauden loppuvaiheilta alkaen.

KALOJEN LEVIÄMISHISTORIAA

Itämeri on suhteellisen Iyhyen ajanjakson aikana käynyt läpi erilaisia kehitysvaiheita, jolloin sen lämpöolot ja varsinkin suolapitoisuus ovat vaihdelleet huomattavasti.

Noin 13000 vuotta sitten Itämeren alueella oli jäätikön salpaama makeavetinen järvi, joka on nimetry Baltian jääjärveksi. Se peitti jäätikön reunan myötäisesti Laatokan altaan, Suomenlahden ja Itämeren keskusaltaan. Tällöin vesiimme levisi jäätikön reunajärviä pitkin tyypilliset kylmänveden lalit kuten lohi, siika, taimen, kuore eli norssi ja härkäsimppu sekä todennäköisesti myös harjus, muikku, kolmipiikki ja kirjoeväsimppu. Baltian jääjärvessä eli ilmeisesti myös osa meidän kylmää vettä sietävistä yleiskaloista kuten made, ahven, hauki ja mutu.

Noin 10000 vuotta sitten oli Keski-Ruotsin halki avautunut vesiyhteys valtamereen, jolloin Baltian jääjärvi muottui suolaiseksi Yoldiamereksi, joka on saanut nimensä silloin yleisenä esiintyvän Yoldia arctica-simpukan mukaan. Tämä vaihe, jolloin Laatokka oli jo kuroutunut omaksi altaakseen mutta huomattava osa Etelä- ja Kaakkois- Suomea oli veden alla, oli varsin Iyhyt. Tämän vaiheen aikana luultavasti osa särkikaloista kuten säyne, seipi ja särki asuttivat Itämeren.

Viimeisten jäätiköiden sulaessa (jää peitti vielä Ruotsin pohioisosan) maankuoren kohoamisen ansiosta Yoldiameren yhteys valtamereen katkesi, jolloin alkoi noin 9000 vuotta sitten Itämeren seuraava vaihe, jota kutsutaan pienen kotilon mukaan Ancylusiärveksi. Tällöin Pohjanlahti oli vapautunut ja se peitti suuren osan Länsi-Suomea ja Itä-Ruotsia. Ilmasto oli silloin mantereinen ja lämmin, jolloin myös veden lämpötila oli nykyistä korkeampi ja pohjakerroksia lukuun ottamatta vesi oli makeaa järvivettä. Tällöin saapuivat useat lämpimän veden kalat Itämereen kuten lahna, salakka, sorva, vimpa, sulkava, pasuri, rnutana, toutain, suntari, turpa, törö, kivennuoliainen, kiiski ja luultavasti myös kuha. Itse asiassa Ancylusjärvivaiheen aikana Suomeen oli jo saapunut kaikki nykyiset, luontaiset sisävesikalamme.

Tuhat vuotta myöhemmin eli noin 7000 vuotta sitten avautui yhteys Ancylusjärvestä Tanskan salmien kautta valtamereen jolloin alkoi Litorinamerivaihe. Tämä vaihe on saanut nimensä silloin runsaanaesiintyvien rantakotiloiden suvun mukaan. Litorinameri oli hyvin pallon nykyisen Itämeren altaan muotoinen joskin hieman laajempi, varsinkin pohjoisosistaan ja se olikin nykyisen Itämerivaiheen edeltäjä ja sen katsotaan päättyneen noin 4000 vuotta sitten. Litorinameren aikana vallitsi edelleen lämmin ilmasto, ja hyvin merkittävää kalojen levinneisyyden kannalta on ollut se, että suolapitoisuus oli nykyistä huomattavasti korkeampi. Selkämeren eteläosan kohdalla suolapitoisuus oli noin 10%o ja vielä Oulun korkeudella noin 8 %o, kun se nykyisin on siellä 4 %o. Tästä syystä Ancylusjärven runsas makeanveden kalasto hävisi lähes kokonaan. Kalat vetäytyivät jokiin ja järviin, joskin osa lienee elänyt jokisuissa ja niiden vähäsuolaisissa lahdissa. Litorinakaudella ja sen jälkeen saapuivat kaikki varsinaiset merikalat Tanskan salmien kautta Pohjanmerestä. Tällaisia mereisiä lajeja ovat mm. silakka, kilohaili, iso- ja pikkutuulenkala, nokkakala, elaska, teisti, kivinilkka, imukala, rasvakala, turska, siloneula, särmäneula, vaskikala, piikkisimppu, isosimppu, kaikki tokkolajimme, piikkikampela ja kampela.

Litorinameressä on aivan ilmeisesti elänyt myös muita merellisiä lajeja, jotka ovat suolapitoisuuden laskiessa joutuneet vaeltamaan altaan eteläosiin ja Tanskan salmista ulos valtamereen.

Nykyisin Itämeressä vain silakka on yleinen koko rannikolla ja lähes koko rannikolla eläviä ovat mm. kilohaili, turska, kivinilkka, pikkutnulenkala, isosimppu ja kampela. Osa, kuten isotuulenkala, imukala elaska, nokkakala, hietatokko ja pilkkikampela puuttuvat Perämerestä tai esiintyvät siellä vain satunnaisesti ja osaa suppean levinneisyysalueen etelä- ja lounaisrannikolla kuten teisti, vaskikala, piikkisimppu, musta tokko, liejutokko ja seitsenruototokko. Näin Saaristomeren alueella tavataan kaikkia merellisiä kalalajejamme.

Suolapitoisuuden laskiessa Itämeressä sisävesikalojen oli helppo vaeltaa takaisin mereen ja asuttaa sen rannikkoalueet. Näin on muotoutunut Itämeren ja samalla Saaristomeren kalasto.

Seuraavasta asetelmasta ilmenee Suomessa tavattavien kalalajien jakautuminen sisä- ja rannikkovesiin sekä nykyisten lajien määrä.

		               sisävedet                  rannikkovedet
sisävesikaloja                     29                           29 		
pysyvästi tavattavia
merikaloja	                    1                           22
satunnaisia
merikaloja                          3                           18

holeuryhaliineja lajeja	            8                            8
istutettula kaloja                 10                           10
yhteensä                           51                           87
lajeja yhteensä                                   92
Asetelmassa sekä siika että nieriä on laskettu yhdeksi lajiksi.

SUOLAPITOISUUDEN VAIKUTUS KALASTOON

Edellisen katsauksen aikana kävi ilmi, että Itämeren eri vaiheiden suolapitoisuus on suhteellisen Iyhyellä aikavälillä vaihdellut täysin suolattomasta nykyistä huomattavasti suolaisempaan veteen systeemillä järvi-meri-järvi-meri. Painotan vielä kuitenkin sitä, että "merivaiheet" ovat aina olleet murtovesialtaita (0,5-20%o) eikä varsinaisia valtamerialueita, joissa suolapitoisuus on 35 %o. Voisi hyvin kuvitella, että luontoemo on Itämeressä päättänyt kokeilla vesieliöiden sopeutumista ja sopeutumiskykyä vaihteleviin olosuhteislin ja että tällä hetkellä olisi meneillään koe, jossa testataan varsinaisten merilajien ja makeanveden lajien sopeutumista, itse asiassa hyvin merkilliseen ja väliaikaiseen vesielementtiin; jota me kutsumme murtovedeksi.

Vesielämään sopeutumisen yksi keskeisimpiä tekijöitä on vesi- ja suolatasapainon säätely. Tätä kutsutaan myös osmoottiseksi säätelyksi eli osmoregulautioksi. Vesieliöt ovat osmoregulaation suhteen omaksuneet kaksi eri strategiaa. Toisilla, joita sanotaan osmoottisiksi myötäilijöiksi, ruumiinnesteiden suolapitoisuus vaihtelee ympäröivän veden mukana. Tällaisia ovat mm. suurin osa vesiselkärangattomista. Toisilla, joita sanotaan osmoottisiksi säätelijöiksi, rnumiinnesteiden suolapitoisuus pysyy vakiona ympäröivän veden suolapitoisuudesta riippumatta. Tähän ryhmään kuulovat kaikki kalat.

SOPEUTUMINEN MURTOVETEEN

Elinympäristöinä suolaiset valtameret ja makeat järvet ovat ikivanhoja, jopa miljardeja vuosia joten niihin on aikojen kuluessa sopeutunut runsaasti eri eläinlajeja, siis myös kalola. Murtovesiä on esiintynyt maapallolla silloin tällöin, kaukana toisistaan ja Iyhyitä ajanjaksoja. Itämeri on nykyisistä murtovesialtaista ylivoimaisesti suurin, mutta verrattuna valtameriin ja järviin se on iältään tuskin kapalovauvan ikäinen noin 7000:ne vuosineen. Tämä aika on lajikehityksen kannalta niin Iyhyt, ettei varsinaisia murtovesilajeja ole juurikaan ehtinyt kehittyä, vaan Itämeren ovat asuttaneet lähes kaikki sisävesikalamme ja muutamat merikalat. Syy on löydettävissä suolatasapainon säätelymekanismin toimintalaajuudesta. Sisävesikalojen suolapitoisuus on 8-9 %o, kun taas meidän rannikkoalueemme suolapitoisuus vaihtelee Perämeren perukan lähes makeasta Saaristomeren eteläosan 6-7 %o:n. Kalan ruumiinnesteiden ja ympäröivän veden suolapitoisuuden suhde on siis rannikkollamme aina sellainen, että kalan suolapitoisuus on korkeampi kuin ympäröivän veden. Näinollen suolatasapainon säätely toimii samaan suuntaan kuin järvessä, vettä vain tunkeutuu kalaan vähemmän ja suolaionien otto kiduksien ionipumpun kautta on vähäisempää. Voisi itse asiassa luulla, että Saaristomeren suolapitoisuus olisi sisävesikaloille lähes ihanteellinen elinympäristö ja näin ilmeisesti onkin useiden lajien kohdalla, mutta tämä koskee vain aikuisia yksilöitä. Sukutuotteet ja poikasvaiheet ovat makean veden perintönä herkkiä korkeille suolapitoisuuksille ja näin monet sisävesikalat siirtyvät kutemaan vähempisuolaisiin rannikkovesiin tai jokien suistoalueille.

Suuri osa valtamerikaloista lukeutuu ryhmään, jolla suolatasapainon säätely on sopeutunut vain tietyn suolaiseen veteen, eli 35 %o:n meriveteen. Lähes kaikki rustokalat (hait ja rauskut) sekä valtaosa merellisistä luukaloista ovat tällaisia ja näinollen ne eivät ole pystyneet asuttamaan edes Itämeren eteläosia.

Pieni osa valtameren luukaloista kuuluu toiseen ryhmään eli lajeihin, jotka ovat sopeutuneet suolapitoisuuden vaihteluihin 35 %o:ta alaspäin aina 2-3 %o:n saakka. Eräs tällainen laji on Itämeren silli eli silakka, joka on kehityksessä päässyt lähimmäksi puhdasta murtovesilajia. Ilmeisesti suurimpana vaikoutena merikaloilla Itämeren asuttamisessa on ollut se, että kohta Tanskan salmien jälkeen eteläisellä Itämerellä tulee vastaan alue, jossa ympäröivän veden suolapitoisuus laskee alle kalan ruumiinnesteiden suolapitoisuuden. Tällöin koko suolatasapainon säätely menee niinsanotusti uusiksi: vettä alkaakin tunkeutua kalaan ja ionipumpunsuuntaa täytyy vaihtaa ja munuaisten toimintaa tehostaa. Tämä on ollut valtaosalle merikaloista ylivoimainen tehtävä. Osa puheena olevan ryhmän lajeista joutuu hakeutumaan eteläiselle Itämerelle kutemaan kuten turska tai niiden kutu onnistuu niukin naukin etelärannikollamme kuten kampelan, piikkikampelan tai kilohailin Saaristomeren korkean suolapitoisuuden ansiosta alueella tavataan paitsi kaikkia merellisiä, vakinaisia kalojamme, myös lähes parikymmentä satunnaislajia, joista muutamia tavataan suhteellisen usein kuten makrillia, mutta useimpia vain harvoin tai vain kerran pari kuten meriankerias, sardelli, neliviiksimade, ohuthuulikeltti, sarda, partasimppu, hietakampela, punakampela ja merinahkiainen. Onpa lounais-saaristoon eksynyt pari piikkihaita ja yksi sillihai, jonka reissu murtoveteen muodostui niin rankaksi, että se heitti henkensä ja löytyi kuolleena Kökarin rannasta.

Oman ryhmän muodostavat lajit, joiden osmoregulaatio on sopeutunut sekä meri-, murto- että makeanveden elämään. Näitä kutsutuan holeuryhaliineiksi lajeiksi. Osa näistä on tyypillisiä vaelluskaloja kuten lohi, taimen, ankerias ja nahkiainen, joka aikaisemmin mainitun merinahkiaisen kanssa ei itse asiassa ole kala vaun lukeutuu ryhmään ympyräsuiset. Eräänlaisia välimuotoja ovat kuore ja kolmipiikki, joissa on sekä vaeltavia että vaeltamattomia muotoja. Varsinainen kummajainen näiden kalojen joukossa on arktinen härkäsimppu, jota tavataan jääkauden reliktinä useasta Järvi-Suomen järvestä. Lisäksi se on yleinen ja varsin tyypillinen rakkolevävyöhykkeen kala Saaristomeressä, jossa varsinkin verkkokalastajat pitävät sitä varsinaisena riesana vaikka siitä saakin erinomaisen kalakeiton. Kokeilepa! Suomen rannikon härkäsimppukanta on selvästi kehittynyt makeanveden muodosta sillä se ei siedä eteläisen Itämeren korkeita suolapitoisuuksia. Kuitenkin sen päälevinneisyysalue löytyy Pohjoisen jäämeren rannikolta 35%oo:n suolapltolsuudessa.

Saaristomeren sisäosissa, lähellä rannikkoa, vallitsevat sisä vesikalat, joista puuttuvat oikeastaan vain arktinen nieriä, harjus, muikku rantaneula ja kirjoeväsimppu. Mitä ulommaksi saaristossa mennään, sitä suuremmaksi käy mereisten lajien osnus ja ulapalla vallitsevat silakka, kilohaili ja turska.

IHMISEN VAIKUTUS KALASTOON

Viimeisen sadan vuoden aikana ei Saaristomeren vakinaisessa kalalalistossa ole tapahtunut mitään muutoksia luonnollisella tavalla. Yhtään vakinaistunutta lajia ei ole saapunut, muttei myöskään hävinnyt. Runsaussuhteissa sensijaan on tapahtunut huomattavia muntoksia. Osa näistä muutoksista on tapahtunut luonnollisella tavalla, lähinnä Itämeren pitkäaikaisten, epäsäännöllisten suolapitoisuuksien vaihteluiden johdosta. Merkittävin esimerkki tästä on turskakantojen heilahtelut Suomen rannikolla.

Ihmisen vaikutus monien lajien runsaussuhteisiin on ollut huomattava. Suurin ja samalla murheellisin on vaikutus ollut vaelluskaloihin: loheen, meritaimeneen, vaellussiikaan ja nahkiaiseen. Luontoemo on joutunut käyttämään kymmeniätuhansia, mahdollisesti jopa satojatuhansia vuosia "kouluttaakseen" lohesta vaelluskalan mutta luomakunnan kruunuksi itseään kutsuva laji tarvitsi vain noin 30 vuotta tuhotakseen tämän erittäin tehokkaan elämänstrategian lähes kokonaan Suomen ja koko itämeren alueelta. Harva lienee tullut ajatelleeksi sitä, että lohi, joka meressä voi saavuttaa yli 40 kg:n painon, on yksi Iyhytikäisimpiä kalojamme.

Suomen Pohjanlahteen laskevien 16-18 lohijokien on arvioitu tuottaneen luonnontilaisina yhteensä noin 2,5 miljoonaa vaelluspoikasta vuodessa. Sotavuosien jälkeen 40-luvun loppupuolella alkanut jokien patoaminen voimatalouden tarpeisiin ja muu jokien luonnontilan muuttaminen on johtanut siihen, että Suomella on jäljellä enää kaksi Itämereen laskevaa lohijokea, nimittäin Tornionjoki ja Simojoki, jotka nykyisin tuottavat yhteensä noin 55000 vaelluspoikasta vuodessa. Meritaimenen tilanne ei ole kovinkaan paljon valoisampi, sillä aikaisemmista 47:stä taimenjoesta vain viidessä on jäljellä luontaisesti lisääntyviä kantola.

Saaristomeren alueelle on laskenut yksi lohiloki, nimittäin Paimionjoki ja muutama taimenjoki kuten Mynäjoki, Hirvijoki, Paimionjoki, Halikonjoki ja Kiskonjoki. Kutevaa lohi- tai taimenkantaa ei ole enää yhdessäkään.

Nykyisin Suomi istuttua yli 2 miljoonaa lohen vaelluspoikasta vuodessa, joten lohta on Itämeressä kohtalaisesti. Muuttuneen lohenpyynnin takia luonnonkannat ovat kuitenkin erittäin uhanalaisia. Palaan tähän myöhemmin. Meritaimenistutuksia on Saaristomeren alueelle tehty runsaasti. Ensimmäiset istutukset tehtiin vuonna 1968 jolloin istutettiin yhteensä 1800 vaelluspoikasta sekä vuonna 1971 jolloin istutettiin vain 500 kappaletta. Tämän jälkeen istutuksien järjestämisestä on vas tannut 1973 sitä varten perustettu Saaristomeren meritaimentoimikunta, jonka tilastojen mukaan istutuksia on tehty eri kustantajien toimesta seuraavasti:

      1973    27 150          1980    84 060
      1974    35 800          1981    92 294
      1975    58 500          1982    87 793
      1976    78 900   -      1983   128 393
      1977    63 365          1984   127 920
      1978   107 522          1985   159 598
      1979    91 470          1986   126 849
Nykyisin istutukset ylittänevät alueen taimenjokien vaelluspoikastuoton, joka on arvioitu noin 100000:ksi vuodessa ennen jokiluonnon muuttamista. Myös heikentyneitä siikakantoja on pyritty kohentamaan istutuksin. Pääasiallisesti on keskitytty vaellussiikamuodon istuttamiseen, mutta viime vuosina on myös istutettu pieniä määriä mereen kutevaa siikaa. Alussa istutettiin vastakuoriutuneita poikasia mutta nykyisin käytetään kesänvanhoja poikasia koska ne selviävät paremmin hengissä mereen istutettuna ja antavat näinollen paremman tuloksen. Varsinais-Suomen Kalastajaliiton ja Åbolands Fiskarförbundin tilastojen mukaan yhteensä siikaistutuksia Saaristomeren alueelle on tehty seuraavasti: 1900-luvun puolivälissä istutettiin vuosittain noin 500000-700000 kpl, 1970-luvun alkupuolella noin 400000-500000 kpl, huippu saavutettiin 1970-luvun lopulla jolloin istutettiin 350 OOO:sta aina 3,2 milloonaan vastakuoriutunutta tai kesänvanhaa siianpoikasta Tällä vuosikymmenellä luvut ovat vaihdelleet 300000-400000:n välillä.

Ylivoimaisesti eniten on Saaristomeren alueella kuitenkin istutettu haukea. Istutustoimintaa on harrastettu ainakin jo 1920-luvulla. Pitkään istutettiin vastakuoriutuneita poikasia, joiden lukomäärät vuosittain ovat vaihdelleet muutamasta sadastatuhannesta aina noin 7 milioonaan. Voimakkaimmillaan istutukset olivat 1960-luvun alkupuolelta aivan 1970-luvun loppuun, jolloin istutettiin vuosittain noin 3-7 miljoonaa, lähinnä juuri vastakuoriutuneita hauenpoikasia. Näistä istutuksista todennäköisesti valtaosa on mennyt nk. harakoille vai pitäisikö sanoa särjille ja ahvenille. Viime vuosina istutuksia on suoritettu esikasvatetuille eli noin yhden kuukauden ikäisille poikasille ja lukumäärät ovat liikkuneet muutaman sadantuhannen kieppeillä.

Ulkolaisia kalalajeja ei Saaristomeren alueelle ole juurikaan istutettu. Paraisten makeanvedenaltaaseen on istutettu pieniä määriä karppia sekä nykyisin siperialaista alkuperää olevaa peledsiikaa.

Saaristomeren kalastoon oman lisänsä on myös tuonut 1970-luvun loppupuolella alkanut ja yhä voimistuva kirjolohen verkkoallaskasvatus. Varsinais-Suomen Kalastajaliiton tilastojen mukaan kehitys on liiton toimialueella ollut seuraavanlainen:

      1979	650 tonnia
      1980	800
      1981 	1000
      1982	1600"

      1983	2000 tonnia
      1984	2500 "
      1985	3200
      1986	3500
Samansuuntainen on kehitys ollut myös Saaristomeren monilla alueilla. Kasvatusaltaista karanneiden yksilöiden ansiosta Saaristomeren vesillä uiskentelee paikoitellen runsaasti kirjolohta. Joskus sopivien syysmyrskyjen aikana on kokonaisia verkkokasseja kääntynyt nurin, jolloin jopa tuhansia kilola kirjolohta on "istutettu".

KALASTUS

Kalastusta on Itämeren rannikolla harjoitettu jo kivikaudella. Tällöin kalastettiin luukoukuilla ja atraimilla suurempaa kalaa. Karkeampia verkkola lienee kalastuksessa käytetty jo 200-300-luvulla. Hienompien verkkojen valmistus mahdollisti silakan kalastukseen, jota harrastettiin jo 1100-luvulla eteläisellä Itämerellä. Vähitellen yleistyi verkkojen ohella perinteiset rannikkokalastuksen pyyntivälineet kuten erilaiset rysät, paunetit ja nuotat. Saaristomeren alueella on käytetty ainakin silakka-, lohi, ahven-, kuha-, made- ja lahnarysää. Silakan troolipyynti tuli Suomeen 1955 Erik Liljebergin ja Einar Fagerströmin toimesta. Silakan troolipyyntiä oli tosin kokeiltu huonolla menestyksellä jo vuosisadan alussa. Aluksi käytettiin lähinnä pohjatrooleja, mutta kehitys vei pinta- ja välivesitrooleihin, joten nykyisin voidaan kalastaa myös suhteellisen matalassa vedessä ilman että pohjan laatu asettaa sille esteitä. Kaikuluotaimen avulla paikannetaan kalaparvet ja modernin laivanrakennustekniikan ansiosta troolaaminen on mahdollista myös jääolosuhteissa. Tämän pyyntiteknisen kehityksen ansiosta varsinkin silakkasaaliit ovat moninkertaistuneet, mutta samalla ammattikalastajien lukumäärä on vähentynyt. Kehityssuunta on hyvin nähtävissä esimerkiksi bolands Fiskarförbundin saalistilastoissa vuosilta 1934, 1972 ja 1986.

Taulukosta on myös nähtävissä merellisten kalojen, turskan ja kampeloiden saaliiden vaihtelut sekä niin kutsuttujen suomukalojen saalisosuuksien väheneminen ammattikalastajien saaliissa.

Toinen merkittävä muutos alkoi jo 1940-luvulla jolloin siirryttiin lohen avomeripyyntiin, ensiksi lohikoukuilla ja ajosiimalla sekä hieman myöhemmin ajoverkoilla. Näistä ajoverkot ovat nykyisin tärkein pyydysväline. Suomen alueella lohen avomeripyyntiä harrastetaan lähinnä Ahvenanmaan ja Saaristomeren eteläpuoleisilla merialueilla ja Selkämerellä.

Voimakas avomeripyynti kohdistuu kasvaviin lohiin ja varsinkin verkkokalastus valikoi sunrimman osan nopeakasvuisista, meressä 3-4 vuotta ennen kutuvaellusta viettävistä, todella isoista lohista. Luonnonkantojen osalta tämä on johtanut siihen, että kutevia yksilöitä palaa jokiin entistä vähemmän ja varsinkin lisääntymisen kannalta tärkeiden, suurien yksilöiden määrä on romahtanut. Tornionjokeen on arvioitu viime vuosina nousseen noin 250-500 kutevaa naaraslohta (luvuista ei puutu yhtään nollaa), ja kun ne vielä 1950-luvulla olivat keskipainoltaan 10 kilon kieppeillä ne ovat nykyisin noin 4-5 kiloa. Tämän johdosta myös saaliskalojen keskipainot ovat kaiken aikaa laskeneet ja nykyisin ei ole mitenkään harvinaista, että useiden satojen lohiyksilöiden saaliissa se on 3-4 kiloa. Runsaiden istutusten ansiosta Itämeressä on yhä suhteellisen runsas lohikanta ja näin avomerikalastus jatkuu entisellään. Myös rannikko-, jokisuu- ja jokikalastus rasittavat kituvia luonnonkantoja. Itämeren nykyinen, istutuksin aikasnsaatu lohikanta on kuitenkin täysin riippuvainen luonnonkantojen kutevista naaraista saatavasta mädistä. Miltäköhän tilanne näyttää vuonna 2000?

Saaristomeri monipuolisine vesialueineen tarjoaa mitä oivallisimman kasvu- ja elinympäristön runsaalle kalastolle. Vedet ovat puhtaita ja kalat laadultaan erinomaisia. Hyvin tietoisina tästä Saaristomeren kalastajat ovat jo monena vuonna lahjoittaneet kotovesiltään pyydetyn pulskan hauen tasavallan Presidentille joulukalaksi.

                      1934               1972               1986

silakka             2 208 447 kg       5 296 700 kg      13 000 000 kg
kilohaili              71 825 kg          72 300 kg          65 000 kg
hauki                 216 798 kg           85500 kg          53 000 kg
ahven                 185 866 kg         105 500 kg          22 000 kg
lahna                  42 580 kg          58 200 kg          14 000 kg
siika                   5 362 kg          18 500 kg          14 000 kg
lohi+taimen               505 kg             980 kg          10 000 kg
turska                 22 265 kg               - kg         490 000 kg
kampelat                8 950 kg               - kg          16 000 kg
kuha                    7 078 kg               - kg          20 800 kg
made                    3 009 kg               - kg           4 000 kg
ankerias                  749 kg               - kg               - kg
munta kalaa            22 333 kg          75 000 kg           2 000 kg
yhteensä            2 795 758 kg         5812680 kg      1 3710 800 kg

pääammatti
kalastus                 1443 henk.          433 henk.          225 henk.

Lähde: Muuttuva vesimaisema. Turun maakuntamuseo, näyttelyesite 11. Turku 1987.