luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

SAARISTON LUONTO

 

SAARISTON YMPÄRISTÖONGELMAT

Eeva Furman

Moni suomalainen pakenee saaristoon kaupungin melua ja saasteita. Mutta saaristokaan ei ole enää koskematon. Saaret kuluvat ja muuttuvat kesävieraiden ja metsätalouden jäljilta. Saariston vedenalainen luonto kärsii Itämeren saastumisesta.

SAARISTO MUUTTUU

Saariston pysyvä asutus on vähentynyt, mutta samanaikaisesti saariston virkistyskäyttö on kasvanut rajähdysmäisesti. Loma-asuntojen määrä on nelinkertaistunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ja veneily on lisääntynyt sitäkin nopeammin. Pysyvään asutukseen kuului olennaisena osana karjan laidunnus. Laidunnuksen vähetessä kedot ja niityt kasvavat umpeen ja tilalle kehittyy pensaikkoja ja metsiä. Lajisto muuttuu, ja yli sata kasvia ja eläinlajia on käynyt niittyjen ja hakamaiden hävitessä uhanalaisiksi.

SAARET KULUVAT

Koska saariston käyttö lisääntyy jatkuvasti, on kesäasukkaiden, veneilijöiden ja muiden retkeilijöiden kiinnitettävä entistä enemmän huomiota siihen, että luontoon kohdistuva rasitus olisi mahdollisimman vähäinen. Kasvillisuus on erityisen herkkä tallaamiselle kalliosaarilla ja karuilla hiekkasaarilla. Kulumisesta kärsivät etenkin monet hidaskasvuiset jäkälat, sammalet ja varvut. Saaristossa kasvaa myös harvinaisia lajeja, kuten monia orkideoja, jotka joutuvat valitettavasti usein maljakkoon tai kasviprässiin. Rauhallisten lisääntymispaikkojen puute on aiheuttanut esimerkiksi käärmeiden vähenemisen. Linnuista varsinkin kolopesijät ovat vähentyneet mökkiläisten siistiessä pois tonteiltaan niille sopivat pesäpuut.

HAPPOSATEET SAARISTOSSA

Itämerella on kemiallisen koostumuksensa vuoksi, hyvä puskurikyky happosateita vastaan. Sen sijaan saarten kasvillisuus on hyvin haavoittuvainen, koska maaperää on vähän. Sademäärä on saaristossa yleensä vähäisempi kuin sisämaassa, mutta sade on pääosin hapanta. Saarten suolattomat järvet happamoituvat yhtä helposti kuin järvet sisämaassa. Koska saariston järvet ovat matalia, jo niukkakin sademäärä riittää järkyttämään pienen järven pH- tasapainoa.

LISÄÄ YKSILÖITÄ MUTTA VÄHEMMÄN LAJEJA

Rehevöitymisen vuoksi Itämeren perustuotanto on kohonnut viimeisten 20 vuoden aikana 30-70 %. Rehevöityminen on tihentänyt ruovikoita (järviruoko) merenlahdissa ja lisännyt muidenkin sisäsaariston vesikasvien runsautta. Perustuotannon kasvun myötä yksilömäärät ovat lisääntyneet lähes kaikissa eliöryhmissä. Eläinplankton on runsastunut 50 % ja kalansaaliit moninkertaistuneet. Eliöyhteisöt kuitenkin muuttuvat: rehevöitymistä kestävät lajit ovat runsastuneet ja siitä kärsivat lajit ovat vähenneet. Koska edellisiä lajeja on yleensa vähemmän kuin jälkimmäisiä lajeja, eliöyhteisöjen lajimäärä on pienentynyt rehevöitymisen vuoksi. Sedimentaatio eli kuolleiden eliöiden laskeutuminen pohjaan on lisääntynyt jopa 70-190 %. Sen sijaan Itämeren syvänteistä on elämä monin paikoin hävinnyt.

ULKOSAARISTON KIRKKAANVIHREÄT RIHMALEVÄT

Vesirajan ahdinparta- ja suolileväkasvustot ovat vahvistuneet rehevöitymisen edetessä. Rakkolevä oli hävita kokonaan saaristosta 1970-luvulla, ja vaikka rakkolevän silloisen romahduksen syitä ei tarkkaan tunneta, liittyi se mitä ilmeisimmin rehevöitymiseen, rakkolevän päällä kasvaneen rihmalevän voimakkaaseen lisääntymiseen, ja aluksi rihmalevää, sittemmin rakkolevää syövien äyriäisten runsastumiseen. Tasapaino palautui kuitenkin muutaman vuoden kuluttua, ja rakkolevä on palannut takaisin saaristoon. Se ei kuitenkaan enää ulotu yhtä syvälle kuin ennen. Rehevöityminen on samentanut vesiä, eikä syvällä ole enää riittävästi auringonvaloa rakkolevän tarpeisiin.

SINILEVÄKUKINNOT OVAT YLEISTYNEET

Rehevöitymisen eräänä ilmentymänä myös sinilevät eli syanobakteerit ovat runsastuneet niin ulapalla kuin sisäsaariston merenlahdissa. Sinileväkukinta on huomiota herättävan näköinen, veden pinnalla loppukesallä lilluva limainen sinivihreä levämassa, joka ajautuu vähitellen rantaan. Noin puolet sinileväkukinnoista on myrkyllisiä. Myrkyistä osa vaikuttaa hermostoon, osa maksaan, ja osa aiheuttaa allergisia reaktioita kuten silmätulehduksia. Koska myrkyllistä kukintaa ei voi paljain silmin erottaa myrkyttömästä, kannattaa kaikkia sinileväkukintoja varoa. Etenkin pikkulapset ja kotieläimet on pidettävä tällöin vedestä loitolla. Sinileväkukintoja valvovat terveysviranomaiset, joille voi tehdä ilmoituksen epäilyttävästä kukinnasta. Voit myös testauttaa maksutta näytteen rantasi levästä paikallisen vesi- ja ympäristopiirin tai vesiensuojeluyhdistyksen laboratoriossa.

LAIVALIIKENNE TEHOSTAA REHEVÖITYMISEN VAIKUTUSTA

Laivaliikenteen aiheuttamat suuret aallot vaikuttavat syvemmälle vedessä kuin vastaavankokoiset tuulen nostattamat aallot. Veden sekoittuminen syvemmältä nostaa ravinteita pintavesiin ja tehostaa rehevöitymistä. Voimakkaat aallot muuttavat sisäsaariston rantojen olot ulkosaariston kaltaisiksi. Niinpä laivareittien varrella sisäsaariston lajit joutuvat väistymään ulkosaariston lajien tieltä. Laivat myös saastuttavat saaristoa ilmansaasteilla, kuten rikkidioksidilla ja typen oksideilla, pienillä öljypäästöillä sekä pohjamaaleista liukenevilla myrkyillä.

JOKAINEN VOI VAIKUTTAA RAVINNEPÄÄSTÖIHIN

Suurin osa Itämereen joutuvista ravinteista on peräisin maa-ja metsätalouden lannoitteista, loput pääosin puunjalostusteollisuudesta ja asutusjätevesistä. Kotitalouksien osalta on tärkeinta rajoittaa typen ja fosforin päästöjä. Typpipäästöjä voit vähentää tehokkaasti käyttämällä kuivakäymälää ja kompostointia. Fosforipäästöjen vahentäminen onnistuu, kun valitsee fosfaatittomia tai mieluiten saippuapohjaisia pesuaineita. Etenkin saaristossa on syytä olla tarkka pesuaineiden suhteen, sillä pesuvedet joutuvat usein suoraan mereen. Pesuvedet (mäntysuovan pesuvedet mukaan lukien) tulisi kaataa maahan eikä rantaveteen. Maa sitoo ravinteita itseensä ja vain osa niistä pääsee rehevöittämään merivettä.

ÖLJYÄ ITÄMEREEN

Öljy on kovassa puristuksessa ja kuumuudessa miljoonien vuosien aikana kasvien ja eläinten jäänteistä muodostunut orgaaninen yhdiste. Alkuperästään huolimatta öljy on suuri uhka luonnolle myös Itämeressä. Pääosa Itämereen valuvasta öljystä on peräisin jokien, asutusalueiden liikenteen ja teollisuuslaitosten jatkuvista jätepäästöistä sekä merellä tapahtuvista hajapäästöistä. Itämerellä on sattunut myös neljä suurta öljyonnettomuutta. Ilmastakin laskeutuu öljyä Itämereen. Öljy jää aluksi kellumaan veden pinnalle ja voi ajelehtia pitkiäkin matkoja. Tyynellä, lämpimällä säällä suurin osa öljystä haihtuu muutamassa tunnissa, mutta kun tuulee, osa öljystä vispaantuu veden ja öljyn seokseksi. Osa öljystä, myrkylliset PAH-yhdisteet mukaanlukien, vajoaa pohjaan. Itämeri on herkkä öljylle, sillä vesi on kylmää ja pitkiä aikoja jään peitossa: öljy haihtuu hitaasti ja bakteerien hajotustoiminta on hidasta. Itämerellä on sunnniteltu öljynporauksen aloittamista. Tämä olisi kuitenkin suuri rasite ja riski luonnolle. Tyynellä säällä öljyä voidaan poistaa merestä aitaamalla öljylautta puomein ja keräämällä mekaanisesti. Myrskyisellä säällä öljy usein hajotetaan kemiallisesti pieniksi pisaroiksi, jotta liukeneminen nopeutuisi, mutta koska hajotusaineet ja liuennut öljy ovat myrkyllisiä, näin ei tulisi menetellä muuta kuin pakottavissa tilanteissa. Turvetta, olkia yms. voi käyttää öljyn poistamiseen rannoilta.

KASVIHUONEILMIÖ JA ITÄMERI

Öljyn kuten muidenkin fossiilisten polttoaineiden käyttö lisää ilmakehän hiilidioksiidipitoisuutta. Hiilidioksidin, metaanin ja CFC-yhdisteiden (eli freonien) pitoisuuksien kasvu ilmakehässä johtaa maapallon ilmaston lämpenemiseen. Tätä kutsutaan kasvihuoneilmiöksi. Tiedemiehet ennustavat, että Fennoskandiassa lämpötila nousisi seuraavan vuosisadan aikana 4-5 astetta, talvisin jopa enemmän. Tältä pohjalta voidaan arvioida kasvihuoneilmiön vaikutuksia saariston luontoon. Kun talvet ovat leudompia, lunta sataa vähemmän ja vettä enemmän, ja routa heikkenee. Meriveden korkeuden on arvioitu nousevan 0.5-1.5 metriä seuraavan sadan vuoden aikana, mikä kompensoisi ja jopa ylittäisi maankohoamisen vastakkaisen vaikutuksen. Jos näin käy, saaret pienenevät ja rantaviiva muuttaa muotoaan. Hiilidioksidin lisääntyminen lisää perustuotantoa, mutta runsastuneet sateet ja pilvipeite vähentävät valon määrää ja hillitsevät perustuotantoa. Useimmat kasvit ovat sitä paitsi sopeutuneet tiettyyn hiilidioksidipitoisuuteen ja niiden elintoiminnot saattavat kärsiä yliannostuksesta. Ilmaston lämmetessä lajirunsaus todennäköisesti kasvaisi, ja monet sellaiset lajit, joille Itämeri on tällä hetkellä liian kylmä, voisivat elää täällä. Sen sijaan Itämerelle ominaiset, kylmien vesien lajit selviäisivät entistä pienemmällä alueella ja osa niistä todennäköisesti häviäisi. Lopuksi on syytä korostaa, että kasvihuoneilmiö on hyvin monimutkainen sarja toisiinsa vaikuttavia tekijöitä eikä nykytiedon pohjalta ole mahdollista esittää täysin luotettavia ennusteita. Kasvihuoneilmiön keskeinen ennuste, että maapallon ilmasto lämpenee, ei sekään ole vielä oikeaksi osoitettu. Aivan varmaa kuitenkin on, että hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on noussut rajusti, ja tällä voi olla moninaisia ikäviä seurauksia, jotka vasta tulevat sukupolvet joutuvat kokemaan.

OTSONIKERROS OHENEE

Ihmisen tuottamat CFC-yhdisteet (käytetään esimerkiksi jääkaapeissa ja aerosoleissa) hajottavat ilmakehän otsonikerrosta. Tämän vuoksi ilmakehän läpi pääsee maan pinnalle entistä enemmän ultraviolettisäteilyä. Liiallinen ultraviolettisäteily on vaarallista eliöille: se muuttaa eliöiden perinnöllisiä ominaisuuksia, perustuotanto häiriintyy ja ihosyöpiin sairastumisen riski kasvaa.

70 000 ERILAISTA KEMIKAALIA PÄIVITTÄIN KÄYTÖSSÄ

Maapallolla kehitetään vuosittain kymmeniä tuhansia uusia kemikaaleja, joskin vain pieni osa niistä otetaan laajempaan käyttöön. Kemikaaleista on ihmiselle monenlaista hyötyä, mutta valitettavan usein ne ovat osoittautuneet luonnolle haitallisiksi. Ihmisen tuottamat haitalliset kemikaalit joutuvat Itämereen suorina päästöinä teollisuudesta ja asutuskeskuksista, jokivesien mukana laajemmilta valuma-alueilta sekä ilmavirtojen mukana kaikkialta maapallolta.

RASKASMETALLIT KERTYVÄT ELIÖIHIN JA SEDlMENTTIIN

ltämereen joutuu huomattavia määriä elohopeaa, kadmiumia, arsenikkia ja lyijyä, joskin raskasmetallipäästöt ovat viime vuosina vähentyneet. Pari vuosikymmentä sitten kalojen maksasta mitattiin niin korkeita elohopeapitoisuuksia, että kalojen ravinnonkäytölle jouduttiin asettamaan rajoituksia. Voit itse vaikuttaa veteen laskeutuvan lyijyn määrään käyttämällä autossasi lyijytöntä bensiiniä. Raskasmetallipäästöjen vähennyttyä niiden pitoisuudet eliöissä ovat laskeneet, mutta sedimenteistä mitataan edelleen korkeita pitoisuuksia. Jos pohjasedimenttiä jotenkin häiritään myrkyt voivat palata sedimentistä takaisin ravintoverkkoon. Veneenpohjien suojamaalista liukeneva orgaaninen tina on erittäin myrkyllistä, ja haittavaikutukset voivat olla huomattavia etenkin satama-alueilla.

PCB:N JA DDT:N PITOISUUDET JA HAITTAVAIKUTUKSET LASKUSSA

Kun klooratut hiilivedyt, kuten DDT (hyönteismyrkky) ja PCB (kondensaattoreissa.ja hydraulisissa öljyissä käytetty kemikaali) keksittiin, pidettiin niiden parhaimpana ominaisuutena pysyvyyttä. 1970-luvulla huomattiin kuitenkin tämän ominaisuuden kääntöpuoli: klooratut hiilivedyt ovat niin pysyviä, että niiden hajoaminen luonnossakin on tavattoman hidasta. Klooratut hiilivedyt, samoin kuin esim. raskasmetallit, "rikastuvat" luonnossa: kun ne siirtyvät ravintoketjussa ravinnon mukana lajilta toiselle, niiden pitoisuus nousee yhä korkeammaksi. Siksi ravintoketjun huipulla olevat kuluttajat ovat kaikkein suurimmassa vaarassa - ja juuri nämä lajit ovat kaikkein eniten kärsineet. Klooratut hiilivedyt ovat olleet syynä mm. merikotkien munien ohenemiseen ja hylkeiden kohdun surkastumiseen. Viime vuosikymmenellä DDT:n ja PCB:n pitoisuudet Itämeressä ovat onneksi laskeneet ja luontokin on toipumassa niiden vaikutuksesta.

ORGAANISTEN MYRKKYJEN VAIKUTUS ENNALTA ARVAAMATON

Muita orgaanisia hiilivetyjä pääsee kuitenkin jatkuvasti Itämereen. Paperiteollisuuden valkaisuprosesseissa syntyvien kloorattujen orgaanisten yhdisteiden on havaittu aiheuttavan kehityshäiriöitä mm. salakalla ja härkäsimpulla. Dioksiinit, nekin vaarallisia orgaanisia myrkkyjä, ovat mm. tehottoman palamisen, jätteidenpolton ja valkaisun sivutuotteita. Ongelmallisinta ihmisen kehittämien orgaanisten yhdisteiden käytössä on, ettei niiden vaikutuksia luontoon voida etukäteen arvioida. Ne reagoivat toisten aineiden kanssa ja muuttuvat tuhansiksi uusiksi yhdisteiksi, ja samalla niiden käyttäytyminen ja myrkyllisyys muuttuvat. Ruotsissa on annettu viranomaisten toimesta silakan ja lohen käyttörajoituksia korkeiden dioksiinipitoisuuksien vuoksi. Tutkijat suosittelevat, että kaikkien orgaanisten myrkkyjen käyttö tulisi rajoittaa suljettuihin systeemeihin.

METSÄTEOLLISUUS SAARISTON PAHIMPIA SAASTUTTAJIA

Paperin valkaisussa syntyvien kloorattujen orgaanisten yhdisteiden lisäksi metsäteollisuuden prosesseissa (sulfiitti- ja sulfaattipaperimassan tuotto) syntyy paljon orgaanista jätettä ja väriaineita. Jätepäästöt lisäävät biokemiallista hapenkulutusta ja häiritsevät pohjaeläinyhteisöjä. Väriaineet voivat lisätä perustuotantoa alhaisissa pitoisuuksissa, mutta suurempina pitoisuuksina ne samentavat veden ja seurauksena on perustuotannon aleneminen.

RANNIKON YDINVOIMALAT

Suomen ydinvoimalat sijaitsevat rannikolla ja käyttävat saariston vettä lauhdevetenä. Lauhdevesi palautetaan mereen 10 astetta lämpimämpänä. Joskus lauhdevesi sisältää radioaktiivisia aineita, joista valtaosa laskeutuu sedimenttiin, loput sitoutuvat eliöihin. Suuremman vuodon tai onnettomuuden seuraukset voisivat olla katastrofaalisia. Lauhdeveden mukana kiertää kalojen nuoruusvaiheita ja selkärangattomia, joista huomattava osa kuolee ennen paluuta mereen. Lauhdeveden sisäänottoputken ajoittainen klooraus, jota käytetään sinisimpukan ja merirokon poistoon, vaikuttanee muihinkin saariston eliöihin. Lämmin lauhdevesi vaikuttaa purkualueen eliöyhteisöön suosien lämpimien vesien lajeja ja karkottaen kylmien vesien laiit.

SAARISTON SUOJELU

Pohjoisen Itämeren saaristo, joka on laajimmillaan Suomen rannikolla, on ainutlaatuinen koko maailmassa. Se on yksi harvoista jääkauden synnyttämistä saaristoista: Suomen saariston sirpaleisuus, silokalliot ja hiekkarannat muotoutuivat jäätikön puristuksessa.

LAILLA SUOJELTU

Luonnonsuojelulaki pyrkii säilyttämään koskematonta, alkuperäistä luontoa tulevaisuuteen.Tämän lain nojalla on saaristoon perustettu kolme kansallispuistoa ja neljäs perustettaneen lähivuosina. Lisäksi saaristossa on valtion ja yksityisten omistamia luonnonsuojelualueita, jotka nekin ovat luonnonsuojelulain alaisia. Sunnnitteilla on myös luonnonpuiston perustaminen saaristoon.

KANSALLISPUISTOT OVAT AVOIMIA YLEISÖLLE

Kansallispuistojen tehtävänä on suojella Suomelle tyypillisiä eliöyhteisöjä sekä säilyttää tutkimukselle, opetukselle ja retkeilylle arvokkaita alueita. Kansallispuistot ovat pääosaksi yleisölle avoimia, vain tietyt osat on suljettu luonnon koskemattomuuden takaamiseksi. Saariston kansallispuistot kuuluvat metsähallituksen alaisuuteen ja niiden käyttöperiaatteet ovat seuraavanlaiset:
- Omin voimin liikkuminen on sallittu
- marjastus ja sienestys on sallittu
- telttailu ja tulenteko on sallittu merkityillä alueilla
- kalastus on sallittu vain metsähallinnon kirjallisella luvalla
- maastoajoneuvoilla liikkuminen on kielletty
- metsästys on kielletty

SAARISTOMEREN KANSALLISPUISTO

Saaristomeren kansallispuisto perustettiin vuonna 1983 Dragsfjärdin, Houtskarin, Korppoon ja Nauvon kuntiin. Sen pinta-ala on tällä hetkellä 1.7 neliökilometriä, tavoitepinta-ala on 30 neliökilometriä. Saaristomeren kansallispuisto koostuu hajallaan sijaitsevista saariryhmistä yksityismaiden lomassa. Kansallispuisto sisältää kaikki eri saaristovyöhykkeet ja osia Salpausselästä (mm. Jurmo). Perinteistä kulttuurimaisemaa edustavat Borstön kaltaiset saaristolaisyhteisöt. Lisätietoja Saaristomeren kansallispuistosta saa puiston toimistosta (os. 21710 Korppoo, puh. 02-31100) ja Metsähallituksen Hämeenlinnan hoitoalueen toimistosta (puh. 03 - 25663).

ITÄISEN SUOMENLAHDEN KANSALLISPUISTO

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto perustettiin vuonna 1982 suojelemaan sadan saaren ja luodon luontoa Virolahden, Vehkalahden, Kotkan ja Pyhtään kuntien alueella. Puiston maapinta-ala on noin 5 neliökilometriä, ja pääosa siitä sijaitsee uloinmassa saaristossa. Itäisen Suomenlahden kansallispuiston erikoisuuksia ovat ruokki-, ja hyljeyhdyskunnat sekä perinteiset saaristokylät. Lisätietoja puistosta saa puiston valvojalta (05-214 899 tai 05-42087) ja Metsähallituksen Hämeenlinnan hoitoalueen toimistosta (03-25663).

TAMMISAAREN SAARISTON KANSAILLlSPUISTO

Tammisaaren saariston kansallispuisto on uusin saariston kansallispuistoista (perustettu vuonna 1989). Sen kokonaispinta-ala on 39 neliökilometriä, mutta vain 4 neliökilometriä tästä on maata, sillä puisto keskittyy meri- ja ulkosaaristoon. Alue on kuuluisa linnuistaan, puiston alueella pesii mm. noin 2500 haahkaparia. Lisätietoja kansallispuistosta saa Metsähallituksen Hämeenlinnan hoitoalueen toimistosta (03- 25663).

LISÄÄ PUISTOJA SUUNNITTEILLA

Perämeren suunnitellusta kansallispuistosta jätettiin lakiesitys eduskunnan päätettaväksi 2.11.1990. Puisto koostuisi saariston ulko-osista (maaosuus 3 km neliökilometriä) ja avomerestä (vesiosuus 204 neliökilometriä) lähinnä Kemin ja Tornion kuntien alueella. Seilin suunnittelusta luonnonpuistosta on tehty periaatepäätös (2.6 neliökilometrin kokoinen saari Nauvon kunnassa). Luonnonpuistojen yleisperiaatteeseen kuuluu, että alueella ei saa liikkua ilman kirjallista lupaa.

LUONNONSUOJELUALUEET SUOJELEVAT TÄRKEITA LUONTOKOHTEITA

Luonnonsuojelualueet sijaitsevat valtion, kuntien, yhteisöjen tai yksityisten omistamilla mailla. Alueiden suojelu perustuu luonnonsuojelulakiin, mutta säännökset vaihtelevat aluekohtaisesti. Valtion luonnonsuojelualueita saaristossa ovat Hankoniemen kärki ja Laajalahden lintuvesi. Tämän lisäksi saaristossa on rauhoitettu 35 linnustolle arvokasta merenlahtea sekä 92 muuta saariston osaa.

SAARISTON SUOJELUA VALVOO VALTIONEUVOSTO

Maa- ja metsätalousministeriön alaisuudessa toimivat metsähallitus ja vesi- ja ympäristöhallitus vastaavat saariston suojelun käytännön toimista. Paikallisella tasolla vaikuttavat lääninhallitus, vesi- ja ympäristöpiirit sekä kuntien ympäristölautakunnat. Suomi on osallisena lukuisissa kansainvälisissä sopimuksissa, joiden tarkoituksella on suojella saaristoa ja Itämerta. Näistä tärkeimpiä ovat Itämeren rantavaltioiden lukuisat sopimukset ja yhteistyö sekä Suomen ja Ruotsin välinen yhteistyö Pohjanlahden suojelemiseksi. Saariston luontoa ja Itämerta tutkitaan kaikissa rannikon yliopistoissa (Helsingin, Turun ja Oulun Yliopistot sekä Åbo Akademi). Åbo Akademin yhteydessä toimiva Saaristoinstituutti keskittyy saariston tutkimuksen lisäksi informaation ja palvelujen tarjoamiseen. Näiden lisäksi Suomessa on kaksi valtion tutkimuslaitosta, joissa tutkitaan saariston luonnonoloja. Merentutkimuslaitos tutkii Itämeren biologiaa, kemiaa, fysiikkaa ja geologiaa. Riista- ja Kalatalouden tutkimuslaitos on kiinnostunut nm. kalakantojen kehityksestä ja hylkeiden biologiasta.

YHDISTYKSET JA KANSALAISJÄRJESTÖT

Vesiensuojeluyhdistykset selvittävät vesiympäristön tilaa joko tilaustyönä (esimerkiksi lakisääteiset tutkimukset) tai omaan tarpeeseensa julkista raportointia varten. Vesiensuojeluyhdistysten jäseninä on kuntia, järjestöja sekä yksityisiä henkilöitä. Vesiensuojeluyhdistyksiä on kaikissa rannikon lääneissä.

Natur och Miljö (NoM) on suomenruotsalainen luonnonsuojelun ja ympäristönhoidon kaikille avoin kansalaisjärjestö. Koska suomenruotsalainen väesto on keskittynyt pääasiassa rannikolle, on luonnollista, että järjestön toiminta kohdistuu voimakkaasti juuri saariston suojeluun. NoM:llä on käynnissä kampanja rannikkovesien tilan selvittämiseksi. Järjestön päätavoitteena on Itämeren pelastaminen. NoM:n alaisuudessa toimii mös nuorisojärjestö. NoM jakaa vuosittain apurahoja saariston suojelua edistäviin hankkeisiin (osoite: Pl 240, 00151 Helsinki).

Pidä saaristo siistinä ry.

Greenpeace on poliittisesti ja taloudellisesti sitoutumaton kansainvälinen ympäristöjärjestö, joka on tunnettu suorasta mutta väkivallattomasta toiminnastaan. Greenpeace pyrkii muokkaamaan yleistä ja päättäjien mielipidettä ympäristönsuojelulle myönteiseksi. Se on erityisen aktiivinen mm. meriekologiaan, riistokalastukseen, ympäristömyrkkyihin ja radioaktiivisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Greenpeace kampanjoi myös Itämeren suojelun hyväksi (osoite Suomessa: PL 177, 00171 Helsinki).

Maailman Luonnon Säätiö (WWF, World Wildlife Fund) on maailman suurin luonnonsuojelujärjestö. Säätiön Suomen osasto suojelee oman maamme uhanalaisia eläin- ja kasvilajeja ja ja niiden elinympäristöjä sekä rahoittaa ulkomaisia suojeluhankkeita. WWF tukee mm. Itämeren hylkeiden ja merikotkan suojelua, suorittaa luonnonhoitotöitä Saaristomeren kansallispuiston Jungfruskärillä sekä järjestää talkooleirejä Hangon saariston Bengtsärissä (Suomen toimiston osoite: Uudenmaankatu 40, 00120 Helsinki).

Suomen luonnonsuojeluliitto ry. (SLL) on valtakunnallinen, sitoutumaton vapaaehtoisen suojelutyön keskusjärjestö. SLL:n erikoiskiinnostus on kohdistunut jäte-.ja energiaongelmiin, valtion rantojen- ja metsiensuojeluohjelmiin sekä mm. merikotkan suojeluun. SLL:n toimintaan sisältyy aloitteiden tekoa, luontopolkujen rakentamista, luontoharrastukseen sekä jäteongelmiin liittyvää toimintaa (osoite: PL 169, 00151 Helsinki).

Luonto-Liitto ry. on SLL:n alainen nuorisojärjestö. Luonto-Liitto toimii aktiivisesti retkeilyn, kampanjoiden ja luontoharrastuksen alueilla. Luonto-Liiton tuoreimpia kampanjoita ovat Itämeritempaus ja Happamat Pisarat (osoite: PL 231, 00150 Helsinki).

Lähde: Eeva Furman, Saariston luonto. Otava, Helsinki 1992.