luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

ELINKEINOT ENNEN JA NYT

 

KUSTAVIN KALAKAUPAN KEHITYKSESTÄ

Jarmo Grönros

Ns. elävän kalan vienti Kustavista Tukholmaan alkoi jo 1700-luvun alussa. Kalakauppa pysyi ruotsalaisten hallussa aina 1860-luvulle, minkä jälkeen kauppa siirtyi paikallisille välittäjille. Lypertö oli tällöin kalanviennin keskus. Ruotsalaiset ylösostajat maksoivat riksin leiviskästä haukea, ja silloinen riksi oli 1 mk 40 p:iä. Hinta pysyi kauan muuttumattomana. Hyvä renki saattoi ansaita 10 ruplaa vuodessa 1800-luvun alussa, kun taas kalastuksella saatoi ansaita 400-500 riikintaaleria samassa ajassa. Ruotsalaisten kalanostajien tulo keväällä Lypertöön oli suuri tapahtuma, jonka kunniaksi järjestettiin aina suuret juhlat. Ruotsalaiset toivat parhaille ystävilleen tuliaisiksi rommia, nuuskaa ja tupakkaa. Heille oli myönnetty myös tullissa helpotuksia, minkä sanottiin johtuvan siitä, että he sota-aikoina olivat kuljettaneet postia Suomen ja Ruotsin välillä. Ruotsalaiset tulivat Lypertöön yleensä kahdella sumpulla. Sillä aikaa kun toiseen ostettiin kalaa, toinen oli matkalla Tukholmaan. Kalakauppiaille oli rakennettu oma rakennus, ja osa heistä ei käynyt koko kesänä Ruotsissa. Jotkut ottivat osaa jopa talojen töihin.

HVALFISK JA AAHAB

Ensimmäinen paikallinen sumppu täälläpäin rakennettiin Brandössä 1860-luvulla. Sen nimi ei ole tiedossa, mutta sen jälkeen rakennettlin toinen, jonka nimeksi annettiin Hvalfisk. Kustaviin ensimmäinen sumppu saatiin 1870-luvulla, ja sen nimi oli Aahab. Tähän asti kalakauppa olikin ollut yksinomaan ruotsalaisten hallussa, ja he yrittivätkin alussa epätoivoisesti estää suomalaisia harjoittamasta kalakauppaa Ruotsiin. Ruotsalaiset eivät saaneet kuitenkaan valtionsa tukea, ja näin kauppa alkoi hiljalleen siirtyä paikallisten yrittäjien käsiin. Lypertö pysyi kuitenkin uskollisena ruotsalaisille lähes loppuun asti. Muualla Kustavia ruotsalaisilla alkoi kulua jo liikaa aikaa täyden lastin saamiseksi, joten heidän oli lopulta annettava periksi. Huomattavia paikallisia "sumppareita" 1900-luvun alussa olivat Laaksonen ja Kuusinen. Kuusinen oli tärkein, ja hänellä oli viimeinen ns. seilaava sumppu. Kansalaissodan aikoihin purjeet saivat väistyä moottoreiden tieltä, ja tällöin kalakauppa siirtyi myös uusille yrittäjille.

HAUEN KULTA-AIKA

Elävän kalan viennistä Tukholmaan muodostui oikea kultakaivos 1920- ja 30-luvulla. Kustaviin muodostui tällöin kaksi keskusaluetta, joista käsin tätä kauppaa harjoitettiin; Kosti Koskinen Lypertöstä ja Lauri Sjöblom Mikkelholmista. Parista kilosta haukea sai yhtä paljon kuin renki päivän työstä, ja haukea näiltä seuduilta tuli todella paljon. Hauen kilohinta vaihteli 1,25 - 2,10 kruunun välillä. Kruunusta sai parhaimmillaan 32 mk:aa, mutta loppuaikoina sitä sai enää 10 mk:aa. Kalakauppa kannatti vielä tällöinkin, ja huippukausi sattuikin juuri 30-luvulle. Hauki alettiin erottaa myös tilastoissa erikseen ensimmäisen kerran v. 1931, mikä omalta osaltaan osoittaa sen tärkeyden. Koko ajan Tukholmaan on kuljetettu myös muuta kalaa kuten lahnaa, säynästä, siikaa, lohta, kuhaa ja ahventa, mutta hauki on ollut ehdottomasti tärkein.

KUSTAVIN KALANMYYNTIOSUUSKUNTA

Kustavin kalanmyyntiosuuskunta perustettiin v. 1935, ja sillä oli kolme kiinteää kalanostopaikkaa ja kuusi kiertävää ylösostajaa. Vuonna 1936 osuuskunta välitti kalaa ulkomaille 1.200.000 mk arvosta, ja kun lisäksi oli kaksi yksityistä (ed.m.) yrittäjää, jotka kuljettivat kalaa Tukholmaan, niin kyse oli suurista summista. Kustavi olikin tällöin koko Varsinais-Suomen kalakaupan keskus. Sumppujen omistajia kutsuttiin "kalaporvareiksi" tai "sumppareiksi". Alueet, joilta kalaa ostettiin, olivat hyvin suuria. Koskisen ylösostajat kulkivat alueella Rymättylä, Velkua, Taivassalo ja Nauvo aina ulkosaaristoa myöten kuten Nötö, Bergham, Utö ja Houtskär. Sjöblomin ylösostajat kulkivat pohjoisessa aina Merikarvialla ja etelässä Paraisilla. Toinen maailmansota katkaisi kuitenkin kalakaupan Tukholmaan. Sodan jälkeen kauppaa yritettiin jatkaa, mutta Ruotsin kalastajaliitto esti tämän.

JAUHOMATTOJA JA RIIKAN BALSAMIA

Ennen kansalaissotaa oli suolatulla silakalla hyvä menekki Venäjälle. Takaisin Suomeen tuotiin viljaa eli ns. jauhomattoja (sai nimensä niinestä punostusta säkistä) tai valmiita limppuja eli ns. ryssän limppuja. Toisinaan tuotiin myös pirtua eli ns. Riikan balsamia. Erään haastateltavan mukaan Kustavista tehtiin tällaisia matkoja kerran kesässä sekä Riikaan että Tallinaan. Silloin tällöin täällä liikkui myös ylösostajia, jotka kaljaaseillaan kuljettivat silakkaa Baltian maihin ja Venäjälle. Matkoja ei tehty kuitenkaan niin säännöllisesti kuin Tukholman matkoja, joita jo tällöin tehtiin säännöllisesti kerran viikossa. Silakalla oli kuitenkin suuri merkitys kalastajille ennen itsenäisyyttä, sillä tämä kauppa piti suolakalan hintoja korkealla. Kun kauppa Venäjälle loppui, silakankalastus väheni voimakkaasti suurten markkinointivaikeuksien vuoksi. Ainoa suurempi keskus oli Uusikaupunki, jolla kuitenkin silakan menekin kannalta oli pieni merkitys, kun taas esim. Turku oli perinteisesti rymättyläläisten kalastajien markkina-aluetta. Uudenkaupungin seudulla oli myös muita silakankalastusalueita kuten Pyhämaa ja vähän pohjoisempana Merikarvia, jotka kilpailivat kustavilaisten kanssa markkinoista. Kauppaa itään yritettiin elvyttää sodan jälkeen, mutta siinä ei enää onnistuttu. Samoihin aikoihin kustavilaisten kalastajien mielenkiinto alkoi kohdistua ns. suomukalanpyyntiin etenkin hauenpyyntiin kuten jo edellä on kerrottu.

SILAKKAA REHUKSI

Ennen toista maailmansotaa huomattavimmat kotimaiset silakanostajat olivat Kontio, Alhanen ja Söderström. Kontio oli suurin ostaja, ja hänellä oli myös omat suolaamot 20-luvulla Isokarissa, Lyökissä ja Lokalahdella. Nämä joutuivat lopettamaan kuitenkin samana vuosikymmenenä, sillä kotimaassa hinta oli todella huono. Samaan aikaan silakankalastus koki monta uudistusta, joiden ansiosta alkoi voimakas ylituotanto, ja silakkaa alettiin kuivata nyt suuremmassa määrin rehuksi. Vielä 50-luvulla silakkaa kuivattiin rehuksi suuremmassa määrin, mutta ei juuri enää 60-luvulla. Sodan jälkeen silakan menekki oli kasvanut huomattavasti. Tähän vaikutti ruokapula, mutta ennen kaikkea tärkeä syy oli se, että säännöstely ei koskenut kalaa. Hinta oli edelleen huono. Tuoreesta kalasta sai sadon jälkeen n. 3 p kilolta, mutta hinta saattoi jo välillä vaihdella 5-12 p välillä. Kalaa kuljetettiin pääasiassa Uuteenkaupunkiin, jossa suorin ostaja oli Kala Nila. Hinta oli 50-luvulla vielä noin 10 p kilolta, mutta hinta nousi kuitenkin vuosikymmenen loppua kohti. Tämän jälkeen hinta romahti taas pohjalukemiinsa troolarien tullessa käyttöön 50-luvun lopulla. Erityisesti tämä lopetti ns. syyskalan myynnin markkinoilla pudottamalla hinnat niin alas, että se ei enää kannattanut.

VALTIO ALKAA TUKEA SILAKANKALASTUSTA

Valtio alkoi tukea silakankalastusta 60-luvun alussa, mikä paransi kalastajien toimeentulomahdollisuuksia. Vuonna 1967 silakan hinta vaihteli 17-22 p välillä, mutta vuonna 1968 takuuhinnaksi tuli 24 p:iä. Nykyisin rehukalan hinta on 78 p kilolta ja teollisuuskalan 2,70 p kilolta. Markkinointia helpotti myös tieverkoston parantuminen. Esim. tie Kiparluotoon, joka on yksi tärkeimmistä silakankalastusalueista Kustavissa, valmistui v. 1961. Samana vuonna valmistui myös jäädyttämö Laupusiin, jolla on voitu tasata silakan tarjontaa. Tämä on samalla tasoittanut myös hintoja. Suurimmat ostajat Lounais-Suomessa v. 1977 olivat Kontio Oy, Kalayhtymä Oy ja Turun Osuuskauppa. Ikävä piirre nykyisessä kalakaupassa ovat ns. jobbarit, jotka ostavat kalan rehukalana, mutta myyvät ne taas teollisuuskalana. Tämä on yritetty estää mm. värjäämällä rehukala. Suurin osa kalasta menee kuitenkin rehukalaksi, erään arvion mukaan noin 70 %:ia. Teollisuuskalan menekkiä on yritetty lisätä lisäämällä kuluttajanvalistusta ja kalan jalostusastetta. Tiedotusvälineissä aloitettu elohopea-hysteria on osaltaan varmasti vaikuttanut kalan menekkiin. Nykyään kalastajilla onkin tapana sanoa, että jos parturin elämä on hiuskarvan varassa, niin kalastajan elämä on minkin karvan varassa.

Lähteet:

Erixon, Sigurd. Stocholms sumpfiskare och fiskköpare. Folk-liv 1945. Stocholm 1946.

Gardberg, John. Fiskhandel och bondeseglation i Åbo skärgård. Svenska kulturbilder; Nyt föijd, band V. Åbo 1936.

Wirtanen, K. E. Fiskköpareista sumpäijiin. Kalakauppaoloista Kustavin ja sen naapuripitäjien alueella ennen vanhaan. Kotiseutu no 3. Helsinki 1948.

Wirtanen, K. E. ruotsalaiset fiskköparit Kustavissa Kaloja ostamassa. Kotiseutu no 67. Helsinki 1947.

Vogt, H. Kalastuselinkeinon kehittämissuunnitelma. Varsinais-suomen seutukaavaliiton julkaisu. Turku 1973.

Haastateltavat: Aaltonen, Reino. Friberg, Viljo. Kiili, Aatto, Laaksonen, Paavo, Rautanen, Aina.

Lähde: Kustavi eilen tänään huomenna. Toimituskunta Ilmo Jaramo et al. Lions Club Kustavi 1982