luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

SAARISTOLLE TYYPILLISET EKOSYSTEEMIT

 

ITÄMERI JA SEN ELIÖSTO

Ilpo Hahtela

Kaikki suomalaiset tietävät, miltä sisävesi, järvi näyttää, monet ovat käyneet jo valtamerenkin rannalla ja lähes kaikki Itämerellä, erityisesti siinä osassa, jota kutsutaan Saaristomereksi, tuhansien saarien pirstomalla merialueella Kemiön saaren ja Ahvenanmaan pääsaaren välissä. Saaristomeri edustaa monessa mielessä hyvin Itämerta. Mikä on uutta ja outoa järven rannan asujalle? Miksi Saaristomeri ei valtamereen tottuneelta tunnu mereltä lainkaan?

Huomiomme kiintyy ensin olennaisimpaan elementtiin, veteen. Meren sanotaan olevan sininen. Valtameren nähneet voivat vakuuttaa näin olevan. Kun tämä mielessä katselet Saaristomerta, et voi olla ihmettelemättä sen selvästi vihertävää sävyä. Mielesi sanoo, että vesi on sinistä, mutta silmäsi väittävät vastaan. Silmäsi ovat oikeassa. Asia voidaan varsin helposti todeta optisella mittauksella. Entä järvemme? Vain harvojen rehevien järviemme veden väri on vihreä, karujen kirkasvetisten järvien taas hyvin tumman sininen, miltei musta. Useimmat järvemme ovat aivan selvästi ruskeavetisiä. Valtameren vaahtoaminen laivan perässä tai suurten aaltojen murtuminen rantaan on unohtumaton näky, kun sen ensi kerran kohtaa. Saaristomeren vesi vaahtoaa jo paljon vähemmän, suolaton järvivesi tuskin ollenkaan.

Saaristomeri näyttää enemmän järveltä kuin valtamereltä. Vain kaikkein uloimmassa saaristossa, avomeren äärellä on todellista meren tuntua. Mikä on "järvimäisyyden" aiheuttaja? Vastaus on lyhyt: kasvillisuus. Jo kaukaa voi todeta kaikkia vähänkin suojaisia rantoja reunaavan järviruo'on, maatuvissa lahdissa jopa satojen metrien päähän vesirajasta ulottuvina kasvustoina, joista talven jälkeen on elossa vain pohjan sisällä kasvava juurakko. Järviruoko ja sen seurana rannan puolella kasvavat kaislat ovat maisemallisesti kaikkein leimaa-antavimmat sisäveden elementit. Niiden esiintymistä rajoittaakin pohjan laatu enemmän kuin suolapitoisuus, molemmathan vaativat pehmeää pohjaa. Kaikki muukin veden rajassa kasvava näyttää olevan tuttua järvien rannoilta ja outoa valtameren kasvillisuuden tuntevalle. Vasta lähempi perehtyminen tutustuttaa meidät harvoihin vain suolaisessa vedessä kasvaviin siemenkasveihin, joista tarkemmin jäljempänä.

Eikö mikään näkyvä kerro samankaltaisuudesta valtameren kanssa? Jos mikään, kasvit, joita kutsutaan leviksi, yhdistetään nimenomaan siihen. Tässäkin joudumme ällistymään. Kaikkein selvimmin vedestä erottuu vesirajan tuntumassa kauniin vihreän vyöhykkeen muodostava rihmamainen levä, ahdinparta. Sekin on suolattoman veden laji, siis "järvikasvi"! Mutta sitten meri jo voittaakin. Lähes kaikki muut levät ovat sellaisia, joita ei järvissä lainkaan tavata, useat myös valtameressä kasvavia. Itämeressä on myös kasveja ja eläimiä, joita esiintyy vain vähäsuolaisessa vedessä. Oikean meren leiman Saaristomerellekin antaa rakkolevä, joskus yli metrin korkuiseksi kasvava pensasmainen ruskolevä. Sitä löytää usein rannoilta suuriakin määriä aaltojen sinne heittämänä. Levä kasvaa kiviin tai peruskallioon kiinnittyneenä n. 0,5 m:n syvyydeltä aina yli 5 m:n syvyyteen asti muodostaen monin paikoin lähes läpipääsemättömän vyöhykkeen, juuri sellaisen, jonka olette valtamerelläkin nähneet. Milloin? Laskuveden aikaan tietysti. Tässä on jälleen eräs syy, miksi Itämeri näyttää järveltä. Vuoroveden korkeuden vaihtelu on vain senttimetrien luokkaa eikä sitä voi yleensä silmin havaita. Tämä ei sinänsä kylläkään ole järviin sidottu piirre. Valtamerillä on alueita, missä vuorovesi on samaa luokkaa kuin Itämeressä. Mutta ne erottuvat selvästi meriksi muiden ominaisuuksiensa puolesta.

SUOLAPITOISUUS JA SEN VAIKUTUS ELIÖSTÖÖN

Me kaikki tiedämme, että merivesi on suolaista. Suolapitoisuus ilmaistaan promilleina, mikä tarkoittaa epäorgaanisten suolojen määrää grammoina yhtä vesilitraa kohden. Valtameren vedessä suoloja on n. 35 g/1, joten sen suolapitoisuus on n. 35 %o. Keittosuolan l. natriumkloridin osuus tässä on n. 78 %. Valtameren vettä tulee Itämereen Pohjanmerestä, mutta se laimenee vähintään 10 %o:n verran Skagerrakin, Kattegatin ja Tanskan salmien läpi virratessaan. Jokia myöten virtaa Itämereen runsaasti makeaa vettä, joka edelleen laimentaa Itämeren veden vähäsuolaiseksi nk. murtovedeksi. Pintaveden suolapitoisuus ylittää 10 %o vain Itämeren läntisimmissä osissa. Saaristomerellä se on 6-7 %o, Perämerellä alle 4 %o. Voimakas kerrostuminen on Itämeren vedelle tunnusomaista. Suolapitoisuus on syvällä suurempi kuin pinnassa. Hyvin erikoinen tilanne syntyy talvella, jolloin jää estää jokiveden sekoittumisen meriveteen. Makeaa tai miltei suolatonta vettä voidaan tavata etenkin Perämerellä kilometrien päässä rannikosta ja joskus jopa metrien paksuudelta. Saaristomerellä ei tilanne ole näin poikkeava.

Edellä esitetyn vuodenaikaan liittyvän pintaveden suolapitoisuuden vaihtelun lisäksi tapahtuu pitkän aikavälin vaihtelua, mikä johtuu suolaisen veden purkautumisesta epäsäännöllisin välein Pohjanmerestä Itämereen. Tällaiset purkaukset vaikuttavat myös syvemmällä olevaan vesimassaan, missä vuodenaikaista vaihtelua ei juuri voi todeta.

Veden suolapitoisuus on se tekijä, johon Itämeren eliöstön tyypillisimmät ominaisuudet liittyvät. Kuten edellä kävi ilmi, suolapitoisuuden muutokset tapahtuvat hitaasti. Eläimillä ja kasveilla on aikaa sopeutua muutokseen, sillä sopeutumiskyky on useiden Itämeren eliöiden ominaisuus, ei kuitenkaan samassa määrin kuin valtamerialueiden vuonojen eliöiden. Siellähän eliöt joutuvat kerran tai kaksi vuorokaudessa sopeutumaan täysin mullistavaan muutokseen: laskuveden aikana ne ovat joko kuivilla tai suolattoman veden vaikutuksen alaisina, nousuveden tullessa ne peittyvät meriveteen. Varsin monet Itämeressä tavattavat merestä kotoisin olevat merilajit esiintyvätkin runsaina juuri vuonoissa. Niiden kyky sopeutuva suuriin suolapitoisuuden vaihteluihin auttaa niitä sopeutumaan myös pysyvästi alhaiseen suolapitoisuuteen. Ei ole syytä unohtaa, että myös pintaveden lämpötila vaihtelee vuodenajan mittaan suuresti. Vuonoissa elävien lajien kohdalla sopeutuminen jopa kymmenien asteiden vuorokautiseen vaihteluun selittää ehkä osaltaan niiden sopeutumisen Itämeren poikkeaviin olosuhteisiin.

SOPEUTUMISKEINOT

Valtameressä elävien selkärangattomien eläinten ruumiinnesteiden väkevyys on samalla tasolla kuin ympäröivän meriveden, kasvien solunesteet ovat hieman väkevämpiä kuin merivesi. Useimmat eläimet eivät pysty juuri lainkaan säätelemään solunesteittensä väkevyyttä ja ovat näin ollen sidottuja valtamereen. Hyvä esimerkki on piikkinahkaisten pääjakso, tunnetuimpina edustajina meritähdet ja merisiilit. Valtameren reunaosissa ja kuten mainittu, vuonoissa elää sellaisia lajeja, jotka pystyvät säätelemään nesteittensä väkevyyttä, ja menestyvät suolapitoisuudeltaan erilaisissa vesissä. Hyvä esimerkki on sinisimpukka. Hyvin mielenkiintoinen esimerkki säätelystä on Itämeressä ja eräissä muissa murtovesissä sekä toisaalta joissakin järvissä ilmeisesti jääkauden jäänne-eliönä elävä isokokoinen siira, kilkki. Laboratoriokokeet osoittavat sitovasti, että järvikilkit sopeutuivat valtameren veteen paremmin kuin Itämeren kilkit! Tämän arvellaan johtuvan siitä, että niiden säätelymekanismi on kehittynyt tehokkaammaksi ja toimii myös päinvastaisella alueella kuin normaali elinympäristö.

Sisävesien selkärangattomien eläinten ruumiinnesteiden väkevyys on aina ympäröivän veden väkevyyttä korkeampi, mistä johtuu että vesi pyrkii tunkeutumaan niiden sisään. Vaikka näiden eläinten iho on huonosti vettä läpäisevä se ei riitä, vaan eläimille on kehittynyt tehokkaita mekanismeja, joiden avulla liika vesi poistetaan. Nyt voitaisiin arvella, että kaikkien sisävesieläinten olisi hyvin helppo tulla toimeen Itämeren vähäsuolaisessa vedessä, jolloin tilanne olisi sama kuin valtameren eläimillä. Näin ei kuitenkaan ole. Suolapitoisuus rajoittaa useimpia. Vain harvat tulevat toimeen suolapitoisuudessa, joka on korkeampi kuin Saaristomerellä eli 6-7 %o.  Runsas veden erittäminen on ilmeisesti tullut niille välttämättömäksi ja tämä toiminta pysähtyy murtovedessä.

Kalat muodostavat säätelijöinä kokonaan oman tyyppisensä ryhmän. Säätelymekanismi on rustokaloilla (hait ja rauskut) huonosti kehittynyt eikä Itämeressä tapaakaan näitä valtamerieläimiä kuin pari rauskulajia aivan läntisimmässä osassa. Luukalat ovat parempia säätelijöitä ja useita valtameressä eläviä lajeja kuten turska, kampela, isosimppu ja rasvakala tavataan Itämeressä, samoin useita sisävesilajeja, kuten hauki, ahven, lahna ja salakka.

SAARISTOMEREN ELÄIMIÄ JA KASVEJA

Tarkastelen seuraavassa eräitä kaikkein tyypillisimpiä Saaristomeressä tavattavia lajeja ja eliöyhdyskuntia. Mikroskooppisen pienet eliöt jäävät tämän kirjoituksen ulkopuolelle, koska niihin perehtyminen vaatii sekä asiantuntevaa opastusta että erikoisvälineistöä.

Kasvit

Kuten edellä on mainittu, vain harvat rantavedessä kasvavat siemenkasvit ovat meriympäristöön sidottuja ns. suolakkokasveja. Erottuvimpia näistä ovat sinipunakukkainen meriasteri ja merisuolake, joka muistuttaa hieman paljon pienempää meriratamoa. Myös merirannikki ja suola-arho kasvavat aivan meren ja maan rajalla. Sinikaisla muodostaa suojaisissa lahdissa tiheän vyöhykkeen aina n. 1 m:n syvyyteen asti. Matalassa vedessä sen kanssa rinnan kasvaa suolavihvilää. Viimeksi mainittu menestyy Pohjois-Suomessa myös sisämaassa esimerkiksi teiden varsilla.

Varsinaisen vesikasvillisuuden lajisto on mielenkiintoinen. Saaristomeren ainoa merisiemenkasvi on meriajokas, joka muodostaa kauniita niittyjä väli- ja ulkosaariston hiekkapohjilla. Ellet rohkene painua veden alle, elämys tästä jää kokematta. Meriajokkaat esiintyvät tavallisesti n. 3-4 m:n syvyydessä. Kaikkein näkyvimmat vesikasvit ovat suolattoman veden lajeja. Helpoimmin tunnistettava lienee kaikkialla pehmeillä pohjilla kasvava, monen metrin pituuden saavuttava ahvenvita. Toinen makeanveden vitalaji, hapsivita, ja tähkä-ärviä ovat yleisiä Saaristomeressä, mutta järvissämme niitä ei tavatakaan! Merisätkin on yleistynyt Saaristomeressä parin viime vuosikymmenen kuluessa suuresti. Kaikki edellä mainitut lajit kasvavat runsaimpina 1-3 m:n syvyisessä vedessä. Tätä matalammalla viihtyy jo aikaisemmin mainittu järviruoko ja aivan matalassa vedessä suojaisissa poukamissa vesikuusi.

Samoissa poukamissa, paikoilla, joita järviruoko ei ole vallannut, kasvaa usein tiheänä mattona näkinpartaisleviä. Muita suolattoman veden leviä ei jo mainitun ahdinparran lisäksi olekaan helppo tunnistaa eikä niitä monta olekaan. Sen sijaan vain meressä elävien levien joukko on suuri . Lankaa muistuttava liukas jouhilevä ja tuuhea hienorihmainen Pilayella littoralis ovat rakkolevän ohella näkyvimmät ruskolevät. Vihreistä merilevistä yleisimmät ovat suolilevät varsinkin rehevöityneillä alueilla ja leveälehtiset salaattilevät. Punalevät kasvavat syvemmällä kuin edellä mainitut. Niitä tavataan harvoin alle 1 m:n syvyydestä, mutta eräät lajit menestyvät ulkosaaristossa jopa n. 20 m:n syvyydessä ja ovat syvimmällä tavattavat kasvimme. Yleisiä ovat rihmamaiset Ceramium tenuicorne, Phyllophora brodiae, Furcellaria fastigiata ja Polysiphonia nigrescens. Eräät punalevät muodostavat ohuita kalvoja kivien ja kallioiden pintaan, eräät pienikokoiset ruskolevät kasvavat yleisinä toisiin leviin kiinnittyneinä.

Saaristomerellä ei kasvien muodostama vyöhykkeisyys ole yhtä selvä kuin valtamerten vuorovesirannoilla. Kolme vyöhykettä kuitenkin erottuu verraten hyvin: vihreä ahdinpartavyöhyke vesirajassa, rakkolevävyöhyke siitä syvemmälle ja punalevävyöhyke parin kolmen metrin syvyydestä syvemmälle. Esiintymisen määrää valon eri osien erilainen läpäisevyys.

Eläimistö

Eläimistö, sekä selkärangattomat eläimet että kalat, muodostuu lajeista, joista valtamerestä ja suolattomasta vedestä peräisin olevat lajit muodostavat pääosan, mutta joukossa on myös muutamia sellaisia eläimiä, joita tavataan vain murtovedestä. Tosin ainakin eräiden asema itsenäisenä lajina on asetettu kyseenalaiseksi. Suolattoman veden lajien osuus on suurin suojaisissa lahdissa ja matalassa vedessä, merilajien suojattomilla rannoilla ja syvällä siitä huolimatta, että erot suolapitoisuudessa näiden alueiden välillä ovat varsin vähäiset.

Ottakaamme tähän esimerkki kolmesta tunnusomaisesta Saaristomeren ympäristöstä: suolaisesta merenlahdesta, joka muistuttaa suuresti järven lahtea, avoimesta kalliorannasta, joka muistuttua valtameren rantaa ja ulapan alueesta.

Suojainen merenlahti

Tämä on elämää kuhiseva paikka, sellainen jossa sitä helpoimmin myös näkee. Hauki lekottelee järviruokojen joukossa vaanien ohi uivia särkiä ja kirkkaan punaleväisiä sorvia, etenkin keväisin myös pieniä ahvenia, joita täällä on runsaasti. Salakka saapuu lahteen kutemaan. Jos hiekka peittää merenpohjan lahdessa voi tavata parven viistoasennossa uivia pikkutuulenkaloja ja aivan varmasti paljon pieniä hietatokkoja, merikaloja kumpikin. Niitä on vaikea nähdä ellei itse ole vedessä tai vedä nuottaa. Hieman suurempi, yksittäin elävä pesänrakentaja, mustatokko sen sijaan asuu laiturin vierellä, mistä sen etenkin pimeällä voi lampun valolla yllättää. Toinen pesänrakentaja, kilpikylkinen sisävesikala, kolmipiikki sen sijaan on helppo nähdä matalassa vedessä päiväsaikaan.

Jos käytettävissä on vahva varsihaavi, vetäise sillä pitkin laiturin reunaa noin metrin syvyydeltä ylöspäin. Ihme on ellei pussiin jää sinisimpukoita ja merirokkoja. Viimeksi mainitut ovat valkoisen kalkkikuoren suojassa eläviä äyriäisiä, jotka vain toukkana liikkuvat vapaasti vedessä. Kumpiakin näistä eläimistä tavataan koko Saaristomeressä missä vain kiinteää alustaa löytyy. Sinisimpukka peittää yhtenäisenä vyöhykkeenä kalliopinnat ollen runsain metrin parin syvyydessä, mutta toisaalta sitä tavataan myös syvällä olevilla esineillä, vaikkapa laivahylyissä. Laji suodattaa ravintonsa merivedestä ja on rehevöitymisen myötä runsastunut ja tullut kookkaammaksi. Merirokko viihtyy erityisen hyvin virtaisissa paikoissa ja kasvaa siellä paljon kookkaammaksi kuin suojaisissa lahdissa. Saat haaviisi melko varmasti myös toista äyriäistä, leväkatkaa, ruskehtavaa sivuilta litteää ja nopeasti potkivaa otusta. Suku on usean lajin voimalla edustettuna Saaristomeressäkin. Eniten leväkatkoja tapaa vesikasvillisuudesta, esim. rakkolevästä ja kivien alta matalasta vedestä.

Aivan samoista paikoista voit löytää hyvin paljon pieniä kirjavia siiroja. Nämä Jaera-sukuun kuuluvat litteät äyriäiset ovat merieläimiä, joiden säätelykyky on erinomainen. Jos lahtesi on oikein rehevä ja suolainen, vaikkapa hieman jo pahalta haiseva, saatat pikkusiirojen asemesta löytääkin niitä kookkaampia vesisiiroja, joita on myös kaikissa sisävesissämme. Niin kivillä kuin kasveillakin vaeltaa ruokaa raastamassa eri kokoisia ja näköisiä kotiloita. Mitä suojaisempi lahti on, sitä monipuolisempi lajisto siinä elää ja sitä paremmin ovat suolattoman veden kotilot ja hyönteiset edustettuina. Valtameren kotiloiden kuoret ovat usein kauniin kirjavia, suuria ja paksuja. Itämeressä on puute kalkista, kuoret jäävät ohuiksi. Merikotiloita edustaakin meillä vain yksi suku, pienikokoinen liejukotilo, joka saattaa olla erittäin runsaslukuinen. Kaikissa sisävesissä yleisiä limakotiloita on paljon. Helpoimmin löytää suurinta lajia, isolimakotiloa, mutta hieman pienempi laji muunnoslimakotilo on Itämerelle tyypillisempi. Se sietää jopa yli 10 %o:n suolapitoisuutta eläen Etelä-Itämeren rantavesissäkin. Suojaisissakin lahdissa tapaa kovakuorisen ja oudon muotoisen tumman leväkotilon, joka varsinaisesti on avoimien kallio- ja kivirantojen laji. Vaikka leväkotilo on makean veden laji, se karttaa Suomen järviä ja jokia. Vain Ahvenanmaalta ja eräistä Saaristomeren pikkujärvistä voit sen tavata. Myös sydänsimpukka on yleinen pehmeillä pohjilla.

Matalasta vedestä pehmeältä pohjalta voit löytää myös merisukasjalkaisia kun kaivat pintaa syvemmälle. Nämä ovat monisukasmatoja eikä sellaisia tavata sisävesissä ollenkaan. Nekin ovat erinomaisia säätelijöitä ja esiintyvät myös valtamerissä.

Merisukasjalkaisten ohella pohjassa elää pienempiä lieroja, vesien harvasukasmatoja, joita valtameressä elää vain hyvin vähän. Kuvatussa ympäristössämme korostuu Itämeren lajiston erityispiirre: sekoitus suolattoman ja meriveden eläimiä ja kasveja. Myös toinen ominaisuus käy pian ilmi, jos Sinulla on mahdollisuus tehdä vertailuja valtameren ja Saaristomeren lahden välillä: eläinlajeja on viimemainitussa varsin vähän, mutta yksilömäärät ovat suuret. Valtameren eliölajimäärä on monisatakertainen Itämereen verrattuna.

Päinvastoin kuin valtameressä, sisävesissä ja Itämeressä on runsaasti hyönteisiä, etenkin niiden toukka-asteita. Mitä matalampi ja suojaisempi tarkasteltava vesialue on, sitä suurempi on hyönteisten osuus. Tapaamme sudenkorentojen, kaislakorentojen, vesiperhosten ja kovakuoriaisten toukkia kasveilla ja muilla kiinteillä pinnoilla. Sekä kasvillisuuden joukossa että pohjalietteessä asustavat surviaissääskien toukat, joista isot punaiset lajit ovat pilkkimiehille hyvin tuttuja. Myös aikuisia vesihyönteisiä, kuten eri tyyppisiä sukeltajakovakuoriaisia, malluaisia ja pinnalla liikkuvia vesimittareita voi suojaisissa poukamissa olla hyvinkin paljon.

Tällaisen lahden ravintoketju on pääpiirteissään hyvin selkeä. Kasveja ja hajoavaa pohja-ainesta syöviä kotiloita ja matoja käyttävät useimmat kalat ravintona. Pyramidin huipulla on suuri saalistaja, hauki, joka tarpeen vaatiessa syö omaa lajiaankin.

Avoin kallioranta

Näitä rantoja on Saaristomerellä väli- ja ulkosaaristossa enemmän kuin mitään muita. Vesirajan yläpuolella roiskevyöhykkeessä kasvaa suolaista vettä sietäviä kivijäkäliä, joista lähinnä vesirajaa vyöhykkeen muodostava merikiven mustuainen ei kasvilta näytä, ja sitä luullaankin usein öljyksi. Sen yläpuolella onkin jo tutumpia kellertäviä ja oranssinvärisiä jäkäliä kuten haavankeltajäkälä. Meidän päämäärämme on kuitenkin veden pinnan alla! Vesiraja on liukas ja siitä matka tavoitteeseen helposti käytännössäkin alkaa. Liukkauden aiheuttaja ei suinkaan ole mikä hyvänsä lima, vaan Calothrix scopulorum -nimisen sinilevän kasvusto. Sitten seuraavatkin rihmalevät, rakkolevä ja muut jo aikaisemmin esitettyjä vyöhykkeitä muodostaen.

Näistä levävyöhykkeistä kaksi on eläimille erityisen tärkeitä: ylin rihmalevävyöhyke, joka suurimman osan avovesikautta on ahdinparran vihreäksi värittämää ja sitä syvemmälle mentäessä rajaava rakkolevävyöhyke, joka niin lajiston kuin yksilömäärien puolesta muodostaa Saaristomeren runsaimman eliöyhteisön. Hyvin paljon tosin riippuu siitä, missä osa saaristoa ja millaisella rannalla tämä yhteisö on. Ehkä kaikkein mielenkiintoisinta on todeta, että rakkolevässä elävien selkärangattomien eläinten yksilömäärä ja massa on suurin vasta loppusyksyllä, loka- marraskuussa talven jo lähestyessä. Voisi hyvin olettaa, että maksimi saavutettaisiin kesällä. Monet lajit kuitenkin lisääntyvät kesän kuluessa useammin kuin kerran ja näiden sukupolvien panos tulee esille vasta myöhään. Useat eläimet tarttuvat rakkolevään ja tämän pinnalla ns. päällysvieraina kasvaviin rihmamaisiin leviin lujasti kiinni. Niiden irrottaminen vaatii voimakasta ravistelua tai levän kastelua osa osalta. Tällöin huomaamme myös kiinnittyvien eläinten olemassaolon. Jo tutut sinisimpukka ja merirokko ovat nytkin mukana. Niiden määrä ja koko riippuu alueen rehevyydestä. Esim. kaupunkien ja satamien läheisyydessä voi isokokoisia simpukoita ja rokkoja olla niin paljon, että levä saattaa painua pohjaan ja jopa tukehtua. Pientä verkkomaista kuviota muodostava merirupi, mereinen sammaleläin, jonka monien yksilöiden muodostama kolonia peittää laajalti suurten, vanhojen rakkolevien pintaa. Vielä erikoisemman näköisiä ovat polyyppiyhdyskunnat. Hento Lovenin runkopolyyppi tuskin erottuu paljaalla silmällä. Se elää täällä toimeentulonsa äärirajalla: suolaisemmassa vedessä se on paljon rehevämpi. Suojaisen lahden asukkaina mainitut katkat ja pikkusiirat elävät myös avoimen kalliorannan rakkolevällä, joskaan eivät niin runsaina kuin siellä. Meriperäinen leväkilkki, josta on useita värimuunnoksia, tarttuu käyrillä kynsillään lujasti levään, mutta pystyy myös uimaan. Saaristomeressä elää myös kaksi katkarapulajia. Niitä voi syödäkin, mutta koska ne ovat pieniä verrattuna valtameressä eläviin, pyynti ei ole taloudellisesti kannattavaa. Ei se kannattaisi siksikään, että rakkolevän joukossa elävää leväkatkarapua on vaikea pyydystää ja sitä on verraten vähän. Rakkolevässä elää myös useita kotiloita, pääasiassa samoja kuin suojaisessa lahdessa. Täällä niiden koko jää yleensä pienemmäksi. Leväkotilo viihtyy hyvin avoimilla rannoilla.

Vesirajan rihmalevävyöhyke on rakkolevän eläimille tärkeä paikka. Esimerkiksi katkat ja leväkilkki hautovat alkionsa aikuisen näköisiksi poikasiksi naaraan vatsapuolen sikiökammiossa, mistä ne sitten päästetään vapauteen rihmalevien joukkoon. Siellä poikaset aterioivat ja saavat suojaa. Vasta aikuistumisen hetkellä ne matkaavat syvemmälle rakkolevään. Niiden elinikä on vain runsas vuosi. Niin on rihmalevänkin laita. Se kuolee pois talveksi lähes kokonaan ja kasvaa taas seuraavana keväänä uudelleen. Toisin on rakkolevän, joka elää Saaristomeressä 4-5-vuotiaaksi. Se haaroittuu joka vuosi kärkiosistaan kahtia, mikä antaa mahdollisuuden suoraan laskea kasvin ikä. Rakkolevä on outo itiökasvi. Se nimittäin lisääntyy vapaasti uivien siittiöiden ja munasolujen avulla, jotka yhdyttyään muodostavat pian pohjaan kiinnittyvän alkion. Rakkoleväeliöyhteisön pikkueläimiä saalistavat useat kalat. Jo mainitut ahven ja kolmipiikki ovat yleisiä. Viimeksi mainitun lähisukulaiset vain meressä tavattavat vaskikala, särmäneula ja langanohut siloneulakin ovat tavallisia, joskin yksilömäärältään vähäisiä. Pohjalla saalistavat tokot ja simput, erityisesti kivisimppu ja piikkisimppu. Nuoria kivinilkkoja tapaa usein kiemurtelemassa kivien välissä kuin käärmeet. Ahnaimpana petona on rakkolevänkin joukossa hauki.

ULAPAN ELIÖYHTEISÖ

Rannasta syvemmälle mentäessä viettää pohja usein melko jyrkästi alaspäin, mutta jo alle kymmenen metrin syvyydessä rinne tavallisesti loivenee. Pohjakasvillisuudesta on vain vähäisiä merkkejä jäljellä. Rehevä rakkolevä- ja rihmalevävyöhyke on vaihtunut pienikokoisten punalevien yhteisöksi. Ne saattavat joskus kasvaa tiheässäkin, kuten esim. Rhodomela confervoides -niminen laji. Jos kiviä tai muuta kiinnittymispintaa on niukalti, pohja saattaa olla varsin yksitoikkoisen näköinen. Pohja-aines on miltei aina harmaata liejua tai liejusavea. Sen pintaa tarkkaan tutkiva sukeltaja näkee jälkiä, jotka on helppo arvata eläinten jättämiksi. Ulapan pohjaa hallitsee Saaristomerellä, kuten koko Itämeressä, milloin happea vain on riittävästi, kahden tai oikeastaan kolmen lajin muodostama eliöyhteisö. Nämä lajit ovat valkokuorinen, parin cm:n mittainen lieju- eli itämerensimpukka, pieni äyriäinen, valkokatka ja sitä pääravintonaan käyttävä iso äyriäinen, kilkki. Monisukasmato, liejusukasjalkainen ja pientä makkaraa muistuttava makkaramato ovat yleisiä, mutta verraten harvalukuisia. Jos liejun seassa on soraa, voi olla varma toisen katkarapulajimme, hietakatkaravun löytymisestä. Niin hietasimpukka kuin itämerensimpukkakin kaivautuvat syvälle pohjaliejuun työntäen pitkät hengitysputkensa pohjan pintaan vettä ja sen mukana tulevaa ravintoa tavoittelemaan. Yhteensä mainittuja pohjaeläimiä voi olla tuhansia yksilöitä neliömetrillä, valkokatkaa jopa yli kymmenentuhatta.

Ulapan pohjasta pintaan ulottuva suuri vesimassa vaikuttaa kovin autiolta. Sitä tämä pelagiaaliksi kutsuttu alue Itämeressä onkin. Mikroskooppisen pientä planktoneliöstöä on tosin runsaasti, mutta valtameressä yleiset paljain silmin näkyvät selkärangattomat eläimet, erityisesti meduusat, puuttuvat yhtä lajia lukuun ottamatta kokonaan. Keskikesästä alkaen voi kaikkialla nähdä läpikuultavia sinipunaisia korvameduusoja, jotka meillä saavuttavat korkeintaan parinkymmenen senttimetrin läpimitan. Niiden esiintyminen tosin vaihtelee huomattavasti eri vuosina ja riippuu myös vallitsevista merivirroista.

Ulappavedessa on paljon kaloja. Pohjan selkärangattomien eliöyhteisöä verottavat turska, härkäsimppu ja isosimppu, kivinilkka, kampela ja plikkikampela, viimeksi mainitut erityisesti liejusimpukoita. Näiden merikalojen lisäksi kaksi sisävesien kalaakin on yleistä sisäsaaristossa, nimittäin kiiski ja kuha. Myös kuore eli norssi pysyy valonarkana lähellä pohjaa, mutta silakka ja kilohaili liikkuvat vapaassa vedessä planktonia syöden. Yllättävää kyllä, haukikin saattaa liikkua ulapalla, ja viime vuosina useat lohikalat ovat istutusten tuloksena yleistyneet.

MITEN ELÄIMIÄ JA KASVEJA LÖYTÄÄ?

Löytäminen ei suinkaan ole ongelma. Useimmat mainituista kasveista ja eläimistä tavoittaa jo matalasta vedestä, kuten edellä esitetystä käy ilmi. Rakkolevän eläimistä nousee huomattava osa pintaan saakka levää käsin ylös nostettaessakin. Aivan vesirajassa olevien kivien pinnalta ja alta, silloin kun ne eivät ole tiukkaan pohjassa kiinni, löytää useita eläimiä. Pitkävartinen haavi, jonka pussi on vahvaa n. 1 mm:n reiällä varustettua kangasta, on oiva keruuväline. Samaa tiheyttä oleva metalliverkkoseula helpottaa saaliin lajittelua. Syvemmältä pitää eläimiä kerätä haralla. Se on suorakaiteen muotoisella metallikehyksellä varustettu pussi, jota vedetään veneen perässä. Haraa ei pidä tehdä suureksi, mikäli haluaa sen saada pohjasta ylös! Kalojen pyydystämisen keinot jokainen jo tunteekin. Siinä tarvitaan aika paljon tietoa ja taitoa.

Kaikkein mielenkiintoisinta on seurata elämää veden alla ja nähdä niin kasvit kuin eläimet niiden oikeassa ympäristössä. Veneestä voi pinnan alle nähdä selvästi vesikiikarin avulla. Sellainen valmistetaan helposti pelti- tai muoviputkesta tms., jonka toiseen päähän kiinnitetään silikonikitillä lasi. Tämä pää työnnetään veden pinnan alle ja avoimesta päästä katsotaan. Jos jollain on varaa uhrata vanha vene "vesikiikariksi", voi kokea oikeita elämyksiä. Pala pohjaa pois ja lasi tai kirkas muovilevy silikonilla ulkopuolelle kiinni. Sitten veneen pohjalle pressun alle katselemaan!

Täydellisin taitaa nautinto kuitenkin olla sukeltaen. On aivan väärin kuvitella, että tämä vaatisi välttämättä paineilmalaitteita. Pelkät perusvälineet naamari, snorkkeli ja räpylät riittävät mainiosti, jos vain tarkenet ilman pukua vedessä. Sukeltaminenkaan ei ole pakollista. Naamari toimii "vesikiikarina" ja näet pinnan alle hyvin uidessasi. On syytä muistuttaa, että paineilmalaitteilla ei milloinkaan pidä lähteä sukeltamaan ennen kuin on saanut siihen koulutuksen. Jo pelkillä perusvälineilläkin sukellettaessa pitää noudattaa erityistä varovaisuutta ettei esim. tartu kiinni veden alla. Onkin sukellettava vain, kun näkyvyys ja olosuhteet ovat hyvät ja muistettava sukeltajan pääsääntö: Tunne rajasi!

Lähde: Muuttuva vesimaisema. Turun maakuntamuseo, näyttelyesite 11. Turku 1987.