luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

TALONPOIKAISPURJEHDUKSEN VAIHEITA

- taustaa Kustavin merenkulun kultakaudelle.

 

Kirjailija Volter Kilpi kuvaa teoksissaan elävästi ja värikkäästi viime vuosisadan lopun saariston asukkaiden ja talonpoikaisvarustajien elämää. Lukija tutustuu toisaalta vauraiden romaanihenkilöiden kunnianhimoisiin haaveisiin ja taloudellisiin toiveisiin, merimiesten huikeisiin seikkailuihin ja toisaalta saaristossa elämisen niukkuuteen ja elämän armottomuuteen. Tällä kaikella on todellisuustaustansa.

Volter Kilven syntymäpitäjä Kustavi oli aina1940-luvulle saakka meren eristämä saariyhteisö, josta mantereelle pääsi ainoastaan veneellä tai höyrylaivalla. Perinteisiä elinkeinoja olivat maanviljely, kalastus ja karjanhoito, mutta mikään näistä ei kyennyt yksin elättämään saarelaisia, sillä pellot olivat pieniä, maaperä karua ja karjan rehu saatiin luonnon-niityiltä. Kalan ja karjataloustuotteiden kuljettaminen myytäväksi kaupunkeihin oli välttämättömyys.

Volter Kilven kuvaamien kustavilaisten kohdalla ei kuitenkaan enää ollut kyse pelkästä toimeentulosta - elämän perustarpeiden tyydyttämisestä - vaan enemmänkin henkilökohtaisesta kunnianhimosta, taloudellisesta vallasta ja sosiaalisesta arvostuksesta. Maaseutuväestön harjoittaman purjehduksen asema oli muuttunut 1860-luvulle tultaessa ja sitä oli alettu pitää yhtä tarkeänä kuin kaupunkiporvariston harjoittamaa kauppame-renkulkua. Rahdin kuljettaminen mahdollisti käteisvarojen hankkimisen ja käteisvarat sijoittamisen yhä suurempiin hankkeisiin.

Volter Kilven lapsuudessa Kustavin talonpoikaispurjehtijoista oli kehittynyt laivanvarustajia, joiden asema vakiintui pitäjän sosiaalisessa hierarkiassa sitä mukaa kun alukset purjehtivat parrulasteja Lyypekkiin, hakivat kivihiili-lasteja Keski-Euroopasta ja salpietaria Etelä-Amerikasta. Tätä kehitystä voitaneen pitää jäävuoren huippuna sillä saaristolaisten kauppapurjehdus - rahtipurjehduksesta puhumattakaan - ei ollut menneinä aikoina itsestään selvää.

Talonpoikaispurjehdus esiintynee terminä ensimmäistä kertaa eräässä Kustaa Vaasan vuodelta 1547 peräisin olevassa kirjeessä. Ilmiö on kuitenkin huomattavasti vanhempi kuin termi. Muissa pohjoismaissa talonpoikaispurjehduksesta kertovia asiakirjamainintoja on 1100- ja 1200-luvuilta ja Suomesta 1300-luvulta. Terminologisesti talonpoikaispurjehdus edellyttää tietynlaista yhteiskunnallista kehittyneisyyttä. On sanottu, että Pohjoismaissa ja Suomessa talonpoikaispurjehdusta voitiin harjoittaa aikaisintaan silloin, kun eurooppalainen kaupunkilaitos juurtui tänne. Vasta tuolloin syntyi kaupungeissa asuva ja kauppaa käyvä porvaristo ja sen rinnalle muita yhteiskunnan kerrostumia, mm. talonpojat.

On arveltu, että saariston ja rannikon asukkaiden kauppa- ja purjehdusmatkat olisivat alkaneet jo esihistoriallisena aikana. Tähän viittaavat monet arkeologisissa löydöissämme esiityvät skandinaaviset ja balttilaiset piirteet ja tiedetään, että mm. Ölannin ja Gotlannin viikinkiaikaiset asukkaat purjehtivat Itämeren rannikoilla kauppamatkoillaan.

Talonpoikaispurjehduksen kehitystä on kuitenkin mahdollisuus seurata vasta keskiaikaisista lähteistä. Jo tuolloin ilmiön voimakkuus ja sen alueellinen laajuus oli huomattava. Talonpoikaispurjehdusta harjoitettiin lähes kaikkialla Suomen rannikolla. Purjehduskohteita olivat Tukholma, Baltian satamat ja mm. Danzig. Tarkkaa purjehtijoiden tai alusten lukumäärää on mahdotonta laskea lähteiden puutteellisuuden vuoksi, mutta on arvioitu, että noin puolet esimerkiksi Tukholmaan tavaraa toimittaneista aluksista olisi tullut Suomesta.

Purjehdusta harjoittivat niin mantereen puolella rannikolla asuneet kuin varsinaisessa saaristossakin asuneet talonpojat. Saaristolaisten elinolot olivat karummat kuin rannikon talonpoikien. Siitä syystä heidän tuotevalikoimansakin oli suppeampi ja koostui tavallisesti kalasta.

Rannikon talonpoikien viemät tuotteet olivat monipuolisia: kalaa, turkiksia, vuotia, nahkoja, sarkaa, tuohta, puutavaraa, parruja ja lehtereitä, tervaa, voita eläviä eläimiä ja pohjanmaalaisia veneitä. Baltiasta tuotiin erityisesti viljaa ja suolaa, Ruotsista myös rautatavaraa.

Mitä enemmän valtio pyrki haalimaan verotuloja ja ohjaamaan kauppaa kaupunkeihin sitä ilmeisemmäksi tuli valtion intressien ja rannikon talonpoikien vanhan purjehdustradition ristiriita. Tämä heijastuu erilaisina talonpoikaispurjehdusta rajoittavina määräyksinä. Jo 1300-luvun puoli-välissä annetussa Maunu Eerikinpojan kaupunkilaissa pyrittiin rajoitta-maan talonpoikien kauppaoikeutta koskemaan vain itse tuotettuja elin-tarvikkeita ja ohjaamaan kaupankäyntiä kaupunkeihin, etenkin Tukholmaan, missä tuli asioida vain kotimaisten kauppiaiden kanssa.

Rajoituksista huolimatta kaikki talonpoikaispurjehtijoiden kuljettama tavara ei suinkaan ollut tarkoitettu omaan käyttöön, vaan toimitettiin maakauppiaille ja sisämaassa asuville talonpojille. Länsi-Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan saariston kalastajat kuljettivat jo 1400-luvulla rahtitavaraa Tukholman ja Tallinnan tai Narvan, Riian ja Pärnun välillä toisen henkilön laskuun ja Varsinais-Suomesta sekä Anvenanmaalta rahdattiin kalkkia Tukholmaan. Monet muutkin maaseudulla asuvat kuten papit, aateliset ja virkamiehet harjoitivat purjehdusta yhtä laittomasti kuin talonpojat.

Maunu Eerikinpojan kaupunkilaissa manitut säädökset olivat suuntaa antavia talonpoikaispurjehduksen myöhemmälle kehitykselle. Kun Kustaa Vaasa uuden ajan alussa aloitti taistelunsa hansan vallan murtamiseksi, hän ryhtyi järjestämään voimaakkaasti valtakuntansa taloutta. Hän kielsi mm. purjehduksen hansan vaikutuspiirissä Baltiassa oleviin satamiin, Tallinnaan ja Riikaan sekä Venäjälle. Talonpojista vain ns. oikeat saaristolaiset, kalas-tuksesta ja hylkeenpyynnistä elävät, saivat luvan purjehtia lähimpiin kotimaan kaupunkeihin tai Tukholmaan.

Suurvalta-ajalla, 1600-luvulla, ulkomankauppaa saivat harjoittaa vain tapulikaupungit. Talonpoikaispurjehtijat ohjattiin kotimaisiin satamiin, mikä merkitsi elinkeinon harjoittamisen edellytysten kaventumista. Talonpoikaispurjehduksesta tuli virallisesti tämän kauppapolitiikan vastaista ja sitä yritettiin säännöstellä pitämällä mm. markkinoita. Näillä määräyksillä ei kuitenkaan vuosisatoja jatkunutta elinkeinoa kyetty hävittämään, vaan elintarvikkeiden jatkuva tarve motivoi sekä rahtia purjehtivia saariston kalastajia että rannikon kauppatavaraa välittäviä talonpoikia ylläpitämään yhteyksiä vanhoihin purjehduskohteisiin.

Talonpoikaispurjehdus jatkui määräyksistä huolimatta lähes ennallaan.Sitä koskeva ordinatia annettiin1617 ja siinä otettiin huomioon käytäntö.. Sen mukaan perinteisistä saaristoelinkeinoista, kalastuksesta, hylkeen- ja lintujen pyynnistä ja karjanhoidosta toimeentulonsa hankkivat saivat purjehtia ja viedä talonpoikaistuotteita kaikkiin Suomen, Viron ja Inkerinmaan merikaupunkeihin sekä Tukholmaan. Ordinatia sisälsi ulkomaankaupan piiriin kuuluvien tuotteiden tuontikiellon. Se jouduttiin myöhemmin kumoamaan, sillä viljan tuonti oli Baltian kaupassa keskeistä.

Ordinatiassa lueteltiin paikkakunnat, joille purjehdusoikeus oli myönnetty Tästä syystä katsottiin, että talonpoikaispurjehdus perustui paikallisiin erioikeuksiin. Vuosisadan lopulle tultaessa lähes koko rannikon asukkaille oli myönnetty anomuksesta laillinen purjehdusoikeus, jolloin ordinatian teksti oli menettänyt merkityksensä. Vuonna 1789 annetuilla ns. rahvaan privilegioilla kaikki talonpojat saivat oikeuden purjehtia kaikkiin kotimai-siin satamiin.

Suomen liittäminen Venäjään 1809 toi talonpoikaispurjehduksen jälleen esille. Vaikka kaikille säädyille, myös talonpojille, oli taattu entiset erioikeudet, aiheutti talonpoikien oikeus purjehtia vain kotimaisiin satamiin kiistaan. Entiseen emämaahan, Ruotsiin, purjehtiminen oli elintärkeää ja Haminan rauhansopimuksessa nämä kauppasuhteet säilyivätkin ennallaan.

Ruotsin kiristäessä tullipolitiikkaansa joutui Venäjä laajentamaan talon-poikien purjehdusoikeuksia. Vuonna 1830 annettiin maaseudun ja kau-punkien asukkaille toistaiseksi lupa harjoittaa vientikauppaa kaikkiin Itämeren piirissä oleviin koti- ja ulkomaisiin satamiin, mutta alukset eivät saaneet olla 50 lästiä suurempia ja niiden tuli olla katettuja. Tuonti omaan tai toisen laskuun oli kiellettyä. Alusten kokoa koskevia määräyksiä lievennettiin myöhemmin.

Talonpoikaispurjehduksen kahleet alkoivat murentua ja varsinkin Lounais-Suomen saaristossa sitä käytettiin hyväksi. Aikakausi tarjosi monia mahdollisuuksia sekä perinteiselle kotitarvepurjehdukselle että uusille yrityksille. Saaristolaiset, mm. nauvolaiset, alkoivat jo vuosisadan alussa hankkia halkorahteja Pohjanlahden rannikolta ja pian kuljetettiin jo porvareidenkin lasteja.

Vuonna 1839 annettiin merilaki, jossa myös talonpoikaispurjehtijat oikeutettiin purjehtimaan Kattegatin rannalla oleviin Tanskan satamiin. Talonpoikaispurjehduksen vapautuminen oli alkanut. Vuosisadan puolivälissä annettiin uusi päällikkyysasetus, jolla käytännössä poistui maalais- ja kaupunkilaisalusten välinen ero ja purjehdusoikeutta määrääväksi tuli päällikön tutkinto. - Tämä aika välkkyi myös Volter Kilven kuvaamien retareiden, laivanvarustajien, silmissä seikkailurikkaana ja taloudellista voittoa tuoneena kautena. Perimätieto kertoo kahdesta prikistä, joiden tuotolla hankittiin vauras talo.

Itämainen sota eli Oolannin sota merkitsi suurta käännekohtaa talonpoi-kaispurjehduksen historiassa. Sodan vuoksi kaupunkien laivakanta oli vähentynyt voimakkaasti ja sen jälkeen tarvittiin kauppa-aluksia.

Senaatti oli valmis lisäämään talonpoikaislaivureiden oikeuksia. Talonpoi-kaislaivastosta saatiin maalle sopivaa reservitonnistoa. Tämä merkitsi sitä, että näillä aluksilla saatiin kuljettaa rahtia aluksi Itämerellä ja myöhemmin laajemmaltikin. Uusi merilaki annettiin 1873 ja se hävitti lopullisesti merenkulun vanhan kastijaon.

Volter Kilven teoksissaan kuvaamaa laajamittaista laivanvarustustoimintaa voidaan pitää nuorena, viime vuosisadalla syntyneenä ilmiönä, jonka juuret ovat syvällä historiassa. Saaristossa oli siirrytty toimeentulon parantamiseen tähtäävästä kotitarvepurjehduksesta pääomavaltaiseen rahtipurjehdukseen ja tätä tietä myös rahatalouteen. Yhteiskunta oli muuttunut ja Kustavinkin merenkulussa käytettiin vuosipalkollisten tilalla ammattityövoimaa.

Kustavilaisten harjoittama purjehdus oli laajimmillaan kauppamerenkulkua ja suppeimmillaan halkojen rahtaamista, mitä ei kovin jyrkästi voi erottaa kotitarvepurjehduksesta. Todellisuudessakin suurvarusteluun sisältyi kunnianhimoa ja riskinottoa eikä menestyksen kautta kestänyt pitkään.

Ala oli suhdanneherkkä ja vaati teknisiä uudistuksia ja uutta kalustoa, minkä hankkimiseen Kustavissa ei ollut valmiuksia. Tämä vieläkin mielenkiintoa herättävä ja mielikuvitusta ruokkiva Kustavin merenkulun kultakausi päättyi ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.

Ulla Kallberg