luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

LIIKENNEYHTEYKSIEN MUUTTUMINEN

 

Miten Merimaskussa ennen kuljettiin

Terttu Kraemer

Saaristossa on sen maantieteellisen sijainnin ja erityisten luonnonolojen takia käytetty varsin monenlaisia kulkutapoja. Saariston yhdyskunnat ovat olleet suhteellisen eristyneitä niin toisistaan kuin mantereestakin. Olikin luonnollista, että laivaliikenne oli kauan saaristossa vallitsevin liikennemuoto. Jo vuonna 1856 ensimmäiset saaristolaivat Tekla, Laine ja Ahkera liikennöivät kerran viikossa Turusta Uuteenkaupunkiin. Reitti kulki Naantalin, Merimaskun ja ilmeisesti Lypyrtin kautta. Vuonna 1910 Merimaskun ja Askaisten välisessä kapeassa salmessa kulki saaristolaiva peräti 36 kertaa viikossa edestakaisin. Askaistenlahden laitureihin pääsi ennen maailmansotaa kaksi kertaa päivässä aikaisemman kuuden viikkovuoron sijasta.

Laitureita rakensivat yksityiset, taloryhmät ja kylät. Myöhemmin valtiokin osallistui tärkeiden laitureiden rakentamiseen. Laiturilla piti olla tanko, johon voitiin kiinnittää lippu tai muu merkki osoittamaan, että laivan toivottlin pysähtyvän laituriin. Käytetyin laivaranta Merimaskussa oli lähellä kirkkoa sijainnut Säijä. Ellei sopivaa laituria ollut, voitiin tulla veneellä laivaväylälle, josta matkustajat tai lasti otettiin laivaan. Tämä vaihtoehto ei ilmeisesti ollut sopiva, koska sitä myöhemmin koetettiin välttää. Vakavia onnettomuuksia jopa sattui.

Aina 1930-luvulle saakka kuljettiin meriteitse soutuveneillä, purjeveneillä ja laivoilla. Vesien jäädyttyä kuljettiin hevosilla ja potkukelkoilla jääteitä ja ns. talviteitä pitkin lähikaupunkeihin, kuten Naantaliin ja Turkuun. Mm. Taivassalosta kulki vilkas talviliikenne Livonsaaren ja Rauduisten kylän kautta Merimaskun kirkonkylään. Maanteiden kehityttyä vesiliikenne väheni, mutta talvitiet olivat vielä käytössä pilkälle 1900-luvulle.

Tiet olivat vain Iyhyitä heikkokuntoisia kärryteitä laitureille, joille paikalliset kuljetukset hoidettiin hevosilla ja rattailla edelleen kuljetettaviksi vesitse. Ennen Kirkonsalmen lossin tuloa jalankulkijat soudettiin soutuveneellä (ruuhella) noin 150 metriä leveän salmen yli nykyisen lossirannan kohdalla. Hevoset ajopeleineen ja myöhemmin jopa autot soudettiin yli nuottapaatin kokoisella isolla ruuhella. Huomattava kehitys Merimaskun liikennehistoriassa tapahtui vuonna 1926, kun Kirkonsalmeen saatiin ns. kapulalossi. Tosin sekin oli vielä ihmisvoimin liikuteltava, puusta tehty ja huonosti aallokossa kulkeva. Vuonna 1952 siirryttiin konekäyttöiseen ja metallirunkoiseen konelossiin, jota hoidettiin urakkasysteemillä aina vuoteen 1970 saakka. Liikenneyhteydet mantereelle paranivat entisestään olennaisesti, kun Särkänsalmeenkin saatiin lossi vuonna 1935 uusine tieyhteyksineen. Edellisen vuoden heinäkuussa oli Ukko- Pekan silta vihitty käyttöön. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun lopullisesti saatiin kiinteä yhteys Naantalista Merimaskuun Särkänsalmen sillan valmistuttua. Lossien tulo mahdollisti jo niinkin varhaisessa vaiheessa kuin 1930 luvun alussa linjaautokuljetukset Turusta Merimaskuun.

Lähde: Myötätuulta Merimaskussa, Kevät / 1995. Merimasku-Seura r.y, Merimasku 1995