luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

KULTTUURIMAISEMA JA VANHAT RAKENNUKSET

 

VANHA RAKENNUSKANTA

Sanna Kupila

RAKENNUSPERINNE MAASEUDULLA

Maaseudun rakentamistapaan on pyritty aika ajoin vaikuttamaan keskusjohtoisuuden kautta. Keskiajalta lähtien on ollut säädöksiä siitä, millainen piti mm. seurakunnan pappilan olla. Myös kruununtilojen sekä rälssi- ja sotilasvirkatalojen rakentamista säädeltiin. Vuoden 1681 talokatselmusjärjestys sääti virkatalojen asuinrakennusten huonejärjestyksen ja pihapiirin muodon. Sotilasvirkataloja varten laati Erik Dahlberg mallipiirustukset vuonna 1687 ja ne uudistettiin 1700-luvulla useaan otteeseen. Virkatalojen mailla olevat torpat rakennettiin paikkakunnan tavan makaan. Virkatalojen kautta levisivät uudet rakennustekniset keksinnöt ja parannukset talonpoikienkin tietoisuuteen. Merimaskussa sotilasvirkatalojen lisäksi maanviljelyn uutuuksien leviämiseen on vaikuttanut myös Lempisaaren kartano, jossa useat paikkakuntalaiset kävivät töissä vielä 1900- luvun alussa.

Rakentamiseen pyrittiin vaikuttamaan myös valistuksen keinoin. Tärkeimmiksi vaikuttajiksi muodostuivat1800-luvunlopultalähtienmaanviljelysseurat,maanviljelyskoulut ja vuonna 1891 ilmestynyt alan ensimmäinen oppikirja Maatalousrakennuksia, jonka kirjoitti Kuopion lääninagronomi Alfred W. Sjöström. I900-luvun alussa julkaistiin myös muita alan ohjekirjoja, kuten rakennusmestari Heikki Siikosen maanviljelijöille tarkoitettu ohjekirja Millaiseksi rakennan taloni vuodelta 1929.

Merimaskussa asuinrakennukset on kuitenkin vielä 1900-luvun alkupuolellakin rakennettu vanhan perinteen mukaan isäntien itse vastatessa suunnittelusta. Vaikutteita he toki saattoivat saada mallikirjoista ja ohjoista sekä naapureilta. Malleja sovellettiin paikkakunnan perinteen ja toteuttajan henkilökohtaisen näkemyksen mukaan. Vasta toisen maailmansodan jälkeen aloitettiin maalaiskunnissa rakennusvalvontatoimi, joka teki rakennuspiirustukset pakollisiksi. Samoihin aikoihin vaihtui rakennusmateriaali hirrestä laudaksi. Tämä johtui rakennusteollisuuden kehittymisestä, mutta myös vallinneesta materiaalipulasta.

ASUINRAKENNUKSET

Pohjakaavat

Merimaskulaisten asuinrakennukset olivat keskiajalla ja vielä pitkään sen jälkeenkin yksittäisiä savupirttejä, joita lämmitettiin sisäänlämpiävällä uunilla. Sen syrjäytti 1700-luvun kuluessa uloslämpiävä uuni eli nyt savupiipulla varustettu tulisija. Aiemmin savu poistui vain räppänöiden kautta. Nykypäiviin ei ole Merimaskussa säilynyt vanhoja savupirttejä, mutta joidenkin talojen vanhimmat osat ovat nähtävästi olleet alkujaan sisäänlämpiäviä. Esimerkiksi Iskolan Junttilan entisen päärakennuksen tupaosa oli mahdollisesti tällainen.

Savupirtin oven suojana oli tavallisesti riu'uista tehty pisteporstua. Tästä kehittyi vähitellen porstuallinen yksinäistupa. Porstuan perällä oli usein myös kamari. Tällainen yksinäistupa säilyi pieneläjien, torpparien ja mäkitupalaisten, asuntona aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Merimaskussa näitä on säilynyt jonkin verran, ja ne ovat nykyisin pienuutensa vuoksi lähinnä kesäasuntoina. Usein vain tupa oli salvottu hirsistä ja porstua oli lautarakenteinen.

Hirsisalvostekniikka mahdollisti rakentamisen useassa osassa tilan tarpeen ja varallisuuden mukaan. Näin yksinäistupa saattoi laajeta paritupatyyppiseksi rakennukseksi, jossa kahden asuinhuoneen välissä oli porstua, jonka yhteyteen myöhemmässä vaiheessa rakennettiin porstuakamari. Usein yksinäistupaan lisättiin myös kammio, josta myöhemmin tehtiin asuttava huone.

Paritupainen pohjakaavamuoto oli käytössä aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti, ja se on edelleen löydettävissä useimmista merimaskulaisista taloista joko sellaisenaan tai muunnettuna. Paritupa koostuu tuvasta, sitä vastapäätä olevasta samankokoisesta haoneesta ja näiden väliin jäävästä eteistilasta, porstuasta. Porstua oli alkujaan läpikuljettava, mutta myöhemmin saatettiin porstuan peräosasta salvoa kamari. Tärkkisten Muntterin vanhassa sotilastorpassa on nähtävissä apilanlehtipohjakaava, jota näkyy lähinnä virkatalorakentamisen yhteydessä.

Tämä kamari vedettiin säätyläisrakennuksissa jo 1600-luvun puolella rakennusrungon sisäpuolelle, jolloin eteinen vastaavasti kaventui. Rakennuksen toiseen päähän tehty huone oli alkujaan kylmä varastotila, jota Merimaskussakin kutsuttiin kammioksi. Huoneen käyttö vakiintui vauraimmissa taloissa 1800-luvun kuluessa saliksi, jota käytettiin vain perheen juhlatilaisuuksissa. Isokin perhe nukkui tuvassa salin ollessa pääsääntöisesti tyhjillään. Rakennusta saatettiin vielä laajentaa varallisuuden mukaan päätykamareilla, jotka yleisemmin rakennettiin salipäätyyn. Näin paritupainen pohjakaavasysteemi oli kasvattanut vauraasta talonpoikaistalosta yli 20 metriä pitkän talorivin. Tyypillisiä merimaskulaisille taloille näyttävät olevan tuvan ja salin välissä olevat kolme välikamaria, jollaiset on mm. Järvensuun Rantalassa, Iskolan Moisiossa ja Lierannan Itätalossa. Tällaisia taloja rakennettiin varsinkin 1800-luvun lopulla yleisen vaurastumisen myötä.

Kolmas vanha pohjakaavatyyppi on karoliininen eli keskeissalipohjakaava, joka omaksuttiin Suomeen Ruotsista 1600-luvulla virkatalojen esimerkkien kautta. Sitä käytettiinkin lähinnä säätyläistaloissa, ja pappiloissa, talonpoikaistaloihin se ei levinnyt. Karoliinisessa pohjakaavassa on viisi huonetta ja eteinen, jonka takana, keskellä rakennusta on sali. Merimaskussa ei inventoitujen talojen joukossa ollut yhtään tämän mukaan rakennettua taloa.

Erikoisuutena Merimaskussa ovat ns. amerikanperintöä edustavat rakennukset, joiden pohjakaavat ja tyylit ovat kulkeutuneet pitäjään Amerikassa vuosisadan vaihteessa olleiden miesten kautta. Tällaisia ovat 1920-luvulla rakennettu Humalisto ja 1930-luvulta oleva Järvensuun Vähätalo.

Uutuutena tuli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä leveärunkoinen rakennus, jollainen on mm. Horjan Alitalon vuonna 1921 tehty asuinrakennus sekä Kirkkoheikola eli Pappila. Pappiloiden pohjakaavat ovat vastanneet maan muun säätyläisrakentamisen kehitystä. Leveärunkoisen talon pohjakaava saattoi olla hyvinkin epäsymmetrinen, ja yleiseksi tuli tyyppi, jossa tupa ja sali sijaitsivat parituvasta poiketen kulmittain rakennuksen päädyissä.

Pienissä asumuksissa alkoivat yleistyä 1900-luvun alussa neliömäiset pohjakaavat, joissa kaikki huoneet ryhmittyivät keskusmuurin ympärille. Tämä muoto yleistyi täysin sotien jälkeen ja sen mukaan rakennettiin pääasiassa kaikki ns. rintamamiestalot ja siirtolaistilat eli tuon ajan tyyppitalot. Merimaskuun uudet rakennustavat eivät merkittävästi levinneet vielä 1900-luvun alussa. Pääosa inventoiduista rakennuksista on rakennettu perinteiseen paritupaiseen tyyliin. Alueella olevat sotilasvirkatalotkin edustavat tätä tyyppiä. Pienemmät asumukset puolestaan ovat yksinäistupatyyppisiä.

Rakennusten yksityiskohdat

Vanhojen rakennusten iän määritettely on vaikeaa, varsinkin kun monet niistä on rakennettu useassa osassa ja niihin on tehty myös korjauksia eri aikoina. Yksityiskohdat, kuten ikkunoiden muoto, katon malli ja vuoraustapa auttavat ajoittamisessa. Useimmissa merimaskulaisissa taloissa on satulakatto. Sen rinnalle tuli varsinkin kaupunkien pientaloihin 1910-luvulla taite- eli mansardikatto, mutta Merimaskussa tämä kattotyyppi ei yleistynyt. Vain Lierannan Itämäki ja Karvisen vuonna 1932 rakennettu asuinrakennus ovat taitekattoisia. Sannaisten Itätalon vuonna 1928 tehdyn asuinrakennuksen katossa on ennemminkin hollantilaisvaikutteita, vaikka se taitekattoisena muistuttaakin mansardikattoa. Mikään uutuus mansardikatto ei ollut, vaan se ilmaantui Suomeen jo 1700-luvun jälkipuolella rokokoon myötä, mutta koki uuden tulemisen 1910-1920-luvuilla. Yleisemmin mansardikattoa esiintyy paikkakunnan navetoissa, sillä se mahdollisti ullakkotilan tehokkaan käytön ja antoi rakennukselle massiivisen ulkomuodon. Mansardikattoiset navetat on tehty 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla. Koveron navettaan tehtiin mansardikatto vielä vuonna 1946. Sotien jälkeen rakennetuissa taloissa kattomuoto on edelleen satula, mutta nyt jyrkempänä, jolloin ullakolle rakennuksen päätyihin oli mahdollista rakentaa huoneet. Talonpoikaisasumukset olivat pitkään vuoraamattomia, sillä säätyläistaloihinkin lautavuoraus tuli vasta 1700-luvun kuluessa. Ensin saatettiin verhota vain vetoisat nurkat ja vasta myöhemmin koko rakennus, sillä rakentamisen jälkeen hirsien tuli laskeutua muutamia vuosia ennen laudoitusta. 1700-luvulla talot vuorattiin pontatuilla pystylaudoilla ja saman vuosisadan lopulla alettiin Ruotsissa peittämään lautojen välinen rako kapealla rimalla.

Merimaskun 1800-luvulla rakennetuista rakennuksista suurin osa on vuorattu peiterimalaudoituksella. Venäläisten empirerakennusten mukainen vaakalaudoitus tuli käyttöön 1820-luvulla ja se yleistyi nopeasti. 1800- luvun lopulta lähtien rakennuksia alettiin vuorata myös uusrenesanssityyliin, jonka julkisivun jäsentelyyn kuului runsaasti listoituksia ja erisuuntaisia laudoituskenttiä. Laudoitakseen käytettiin nyt myös höylättyä ponttilautaa. Tähän tyyliin vuorattuja rakennuksia oli inventoitujen rakennusten joukossa liki kolmekymmentä, pääasiallisesti 1800-luvan lopulla rakennettuja. Iskolan Moisio on tyypillinen esimerkki. Siinä alaosassa on vaakalautaa ja ylhäällä vuoraus on pystysuuntaista helmiponttia. Myös Koveron ja Rihtelän asuinrakennukset on vuorattu nykyisin tähän tyyliin. Vuoraustapaa on käytetty myös lukaisissa pienemmissä asuinrakennuksissa, kuten Ketunpään ja Haapaluodon 1900-luvun alkupuolen rakennuksissa. Maalaaminen oli selkeässä yhteydessä vuoraamiseen, ja ulkomaalaus yleistyikin vasta sen jälkeen, kun asuinrakennuksia alettiin laudoittaa. Vuorausta käytettiin ensin vain säätyläistaloissa, samoin oli laita ulkomaalauksen kanssa. Ulkomaalauksen vanhin tarkoitus oli kalliimpien materiaalien jäljittely. Punamullalla maalattu talo näytti kauempaa katsottuna tiilitalolta. 1700-luvulla punamultamaalausta markkinoitiin myös suojakeinona puun lahoamista vastaan ja säätyläiset sivelivätkin talonsa iloisen punaisiksi. Punainen väri kelpasi säätyläisille maaseudulla koko 1700-luvun ajan. Talonpoikaistalojen punamultaus alkoi 1800-luvulla vasta kun kartanoiden ja pappiloiden värisävyiksi tuli empiren vaikutuksesta keltainen. Talonpoikaistalon ei nimittäin sopinut olla samanvärinen kuin pappila. Nurkkalaudat, ikkunankehykset ja listat maalattiin pääsääntöisesti öljymaalilla valkoisiksi tai muuta rakennusta vaaleammiksi. Muutos tähän empiren ajoilta periytyvään väritykseen tuli 1880-luvulla, jolloin puarakennuksissa kukoisti hyvin monimuotoinen lautakoristelu, "nikkarityyli". Koristeet maalattiin nyt seinäpintaa tummemmiksi, sillä näin ne saatiin paremmin esille. Punamullatuissa ja tummilla väreillä maalatuissa taloissa listoitus saatiin edelleenkin väkyviin vain vaaleana. Kuistit saattoivat ulkonäkönsä puolesta erota täysin muusta rakennuksesta. Ne saattoivat olla koristeellisia ja väriltään keltaisia muun rakennuksen ollessa punamullattu. Vaakaponttilaudoitus oli myös hyvin yleinen kuisteissa, joita alettiin lisätä vanhoihin rakennuksiin vuosisadan vaihteessa. Tyypillinen merimaskulainen kuisti on nelikulmainen umpikuisti, joista eräät ovat hyvinkin komeita ja valoisia laajojen ikkunapinta-alojensa vuoksi. Yleensä ikkunat ovat vielä koristeellisia ja pikkuruutuisia. Usein tällaiset kuistit lisättiin vanhaan rakennusrunkoon, jota tällä tavoin muodistettiin esimerkiksi talossa vietettäviä häitä varten. Komeilla kuisteilla oli myös statusarvoa, jolla osoitettiin talon vaurautta ja aikaansa seuraavuutta. Tavallisesti talon salipäädyssä sijaitsi komeampi kuisti. Talon väki käytti tupapuoleen johtavaa arkisempaa kuistia, joka ei ollut niin koristeltu kuin vieraskuisti. Merimaskussa taloja on muodistettu 1920-luvulla myös kaksiovisilla leveillä kuisteilla, joiden sisäänkäyntien väliin on tehty yksi huone. Näin on esimerkiksi Tärkkisissä, Rihtelässä ja Järvensuun Rantalassa. Tällaiset kuistit ovat olleet suhteellisen yleisiä juuri Varsinais-Suomessa. Inventoiduista kohteista löytyi vain yksi kuusikulmainen kuisti. Varsinais-Suomessa niitä esiintyy laajemmin mm. Mynämäellä ja Taivassalossa.

Merimaskulaisissa taloissa oli 1700- 1800-lukujen vaihteessa matalat kuusiruutuiset ikkunat. Empiren vaikutuksesta tulivat 1800-luvun alkupuolella muotiin korkeammat kuusiruutuiset ikkunat, joita korostettiin vielä korkeilla otsakkeilla. T-karmillinen ikkuna levisi uutuutena 1800-luvun jälkipuoliskolla myös maaseudulle ja oli jo 1890-luvulla kaikkein yleisin.

Vanhin kivijalkatyyppi on nurkkakivet, jotka kannattivat rakennusta. Nurkkakivien välit voitiin myöhemmin täyttää irtokivillä, jotka muurattiin toisinaan kalkkilaastilla. Tällainen kivijalka oli käytössä aina 1800-luvun loppupuolelle asti, jolloin yleistyivät säännöllisen muotoisiksi hakatut lohko- ja harkkokivet. Myös vanhoihin taloihin saatettiin 1900-luvun alkupuolella tehdä uusi kivijalka lohkokivestä. 1920-luvulta lähtien alettiin perustuksissa kivien sijasta käyttää betonia ja lopullisesti betoni syrjäytti kiven 1930-40-luvuilla. Merimaskulaisissa taloissa on säilynyt melko paljon viime vuosisadalta peräisin olevaa kiinteää sisustusta. Tähän kuuluvat lähinnä tuvassa olevat kiinteät kerrossängyt eli ylis-alissängyt, seinänvieruspenkit, leipäorret ja leivinuuni. Useiden talojen kamarien ja salien kakluunit ovat säilyneet, sillä nämä huoneet eivät ole olleet niin muutoksille alttiita kuin tuvat. Parhaiten tuvan kiinteä sisustus on säilynyt Kaksoisten Länsitalossa. Myös Martinperkon pieni asuinrakennus on säilyttänyt hyvin vuosisadan vaihteen sisustuksensa.

Asuinrakennuksiin alettiin vaatia sotien jälkeen myös mukavuuksia. Ongelmaksi tulikin monessa vanhassa talossa wc:n ja pesutilojen sijoittaminen. Korjausinnostuksen alettua 1960-luvulla, sai monasti tarpeettomaksi jäänyt iso leivinuuni väistyä pesutilojen tieltä. Viime vuosikymmenien ilmiönä on ollut saunan rakentaminen asuinrakennukseen. Yksityisyyden lisääntymisen myötä tilantarve kasvoi, vaikka perhekoko pieneni. Lisätilaa saatiin nyt taloja korottamalla ja rakentamalla kaaveleita, joihin tehtiin vinttihuoneita.

Merimaskulaiset koristemaalarit

Merimaskun kunnassa työskenteli 1940-1970-luvuilla kaksi maalaria, Kanerva ja Lunden, jotka ovat koristelleet lukuisten merimaskulaisten talojen sisätiloja. He molemmat osallistuivat Merimaskun kirkon korjaustöihin vuonna 1954, jolloin he uasivat kirkon marmoripintaa jäljittelevät maalaukset.

Oskari Kanerva syntyi vuonna 1885 Akkolan Sepän torpassa sepän poikana. Hänen veljestään tuli isänsä tavoin seppä, mutta Oskari oli hieman heiveröisempi. Hän meni 1900-luvun alkupuolella maalarinoppiin Naantaliin maalari Rönnholmille ja teki siitä lähtien maalaustöitä merimaskulaisissa taloissa aina kuolemaansa vuoteen 1973 asti. Hän kävi maalaamassa myös Askaisissa ja Rymättylässä sekä teki paljon töitä Merimaskun kunnalle. Myös Oskari Kanervan pojista tuli maalareita, ja he maalasivatkin paljon ennen sotia. Oskari Kanerva koristeli salien kattojakin, mutta paremmin hänet tunnetaan puujäljityksistä eli ootrauksista. Tuolloin vallalla oli maalata tammea jäljitellen tuvan seinäpaneelit ja huonekalut. Kanerva oli myös taitava entisöimään vanhoja arkkuja. Tiettävästi ainakin Tammisaaressa on säilynyt hänen tekemiään ootrauksia. Nykyiset merimaskulaiset muistavat paremmin ke Lundenin, jota pidettlin paikoin omalaatuisena persoonana ja hieman viinaan menevänä. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt hänen töitään, työskentelyn kerrottiin sujuneen jopa paremmin pienessä hiprakassa. Karl ke Lunden oli syntynyt Turussa 16.5.1905 maalarin poikana. Oletettavasti hän sai ammattioppinsa isänperintönään. Merimaskuun hän on virallisesti muuttanut vuonna 1952, vaikka hän jo vaimonsa Ainon kanssa osti Santalan paikan vuonna 1949. Santala oli Aino Lundenin kotipaikka. Lunden teki ootrauksia ja marmorointeja talojen sisäpaneeleihin sekä saleihin kattomaalauksia. Hän oli myös erittäin arvostettu maalari, jolta esimerkiksi ikkunan puitteiden maalaus sujui nopeasti ja siististi. Koristemaalauksissa hän ei käyttänyt sabluunaa vaan piirsi kuviot itse ja useat ihmiset muistavat hänen vetäneen viivatkin "vapaalla kädellä".

Ake Lundenin tekemät kattomaalaukset noudattavat tiettyä kaavaa. Pääasiassa ne koostuvat viivoista, jotka kulmissa muodostavat neliön. Kulmissa on joko kukkakuvio tai sieltä lähtee eri värisiä viiveja säteittäin kohti katon keskustaa. Väreinä Lunden käytti sinistä, vihreää, punaista ja oranssia sekä näiden eri sävyjä. Hän suhteutti maalaukset taitavasti huoneen kokoon ja tapettien väreihin. Kattomaalauksia on nykyisin jäljellä Kuusniemen talossa, Kaksoisten Itätalossa, Sannaisten Penttilässä, Säijässä, Hirvoisissa, Paltteen talossa, Tammisaaren päärakennuksessa sekä Lundenin omassa talossa Santalassa, jossa myös salin kakluunissa on edelleen marmoroitu maalipinta. Myös Askaisten puolella on Lundenin tekemiä maalauksia. Lundenin kanssa vuosina 1960-1972 työskennellyt Risto Soini arveli, että kattomaalauksia on ollut useissakin merimaskulaisissa taloissa, mutta ne hävisivät keskuslämmityksen myötä, sillä paperikatot, joihin ne oli tehty eivät kestäneet liiallista huoneilman kuivumista.

PIHAPIIRIN MUUT RAKENNUKSET

Navetat

Keskeinen rakennus talon pihapiirissä asuinrakennuksen lisäksi on ollut navetta eli pihatto. Navetat tehtiin keskiajalta 1800-luvun loppuun hirrestä. Merimaskussa hirsisiä navettoja on säilynyt melko paljon, mutta vanhassa vuoraamattomassa asussaan vain muutamia. Näistä Lierannan Tammisen navetta on hyvin säilyttänyt vanhan ulkoasunsa. Usein navetat on rapattu sisäpuolelta ja kalkittu valkoiseksi. Kun lehmille, lampaille, sioille ja hevosille rakennettiin kullekin erilliset suojat, oli pihapiirissä lukuisia pieniä, hirsistä salvottuja rakennuksia. Ne muodostivat oman karjapihansa. Perinteisesti talli sijaitsi miespihassa. Vähitellen tilat yhdistyivät yhdeksi isoksi talousrakennukseksi, jossa oli eläinsuojien lisäksi maitohuoneet ja rehuvarastot. Tähän muutokseen vaikuttivat 1900-luvun alussa tulleet maatalousvalistuksen mukaiset suositukset ja uudistukset. Myös kiveä on yleisesti käytetty navetoissa. Vanhin säilynyt massiivinen kivinavetta on tehty Karjalaisiin vuonna 1897. Merimaskun mautkin kivinavetat sijaitsevat juuri entisillä valtion virkataloilla; Uuteenkartanoon valmistui kivinavetta vuonna 1903 ja Lukkaraisiin vuonna 1905. Nämä on tehty harkkokivistä. Sannaisten Koivumäen luonnonkivinen navetta on tiettävästi vasta 1920-luvulta. Varsinais- Suomessa on isoja kivinavettoja rakennettu 1860-luvulta lähtien, jolloin nälkävuosina kiertelevät miehet tekivät niitä ruokapalkalla.

Merimaskussa on vielä nykyään kaksi saviseinätekniikalla tehtyä piharakennusta. Tammisaaren tilan talli rakennettiin vuonna 1908 savesta, johon oli sekoitettu olkea ja kanervaa. Taattisten Lahdenperän navetta oli tehty vastaavanlaisesti vuonna 1916. On vaikea sanoa, miten yleinen savi oli rakennusaineena Merimaskussa, sillä tietoon ei ole tullut muita jo hävinneitä saviseinäisiä navettoja. Tällaisten navettojen rakentamisajankohta ajoittuu pääasissa 1900-luvun alkupuolelle, mahdollisesti uusien rakennustapaohjekirjojen ja keskusjohtoisuuden vaikutuksesta. Mietoisista on tosin löytynyt jo 1800-luvun lopulta olevia savinavettoja.

Kiven ja hirren syrjäytti navettojen rakennusaineena 1930-luvulta lähtien tiili. Osa rakennuksesta tehtiin laudasta. Puhtaasti lautarakenteisia navettoja Merimaskussa oli vain pari. Tiilen ja myöhemmin sementtitiilen käyttö navetoissa yleistyi varsinkin sotien jälkeen 1940-50-luvuilla.

Aitat, luhdit, saunat ja riihet

Aitta on ollut talonpojan aarrearkku. Siellä oli yleensä talon varallisuus eli vilja. Tämän vuoksi aitat rakennettiinkin huolellisesti ja alapohja tehtiin iimavaksi patsas- tai lankkujalkarakenteen avulla, jolloin aitat eivät päässeet lahoamaan. Merimaskulainen aitta on tyypiltään kaksikerroksinen suoraseinäinen ja pitkänurkkainen. Vanhimpia kunnassa olevia aittoja ovat Kukolaisten Ylistalon kenties 1700-lavulla rakennettu ja Sannaisten Länsitalon 1860-luvulta oleva syrjälleen asetettujen lanhkujen varaan rakennettu aitta. Etokatoksellinen aitta löytyy vain Tärkkisistä.

Vilja-aitan rinnalla talonpoikaistaloon kuului vaate- ja ruoka-aittoja eli kammioita, jotka sijaitsivat luhtirakennuksen alakerrassa. Suureen luhtirakennakseen kuului vähintään kaksi varastopuotia alhaalla ja niiden päällä ylhäällä asumahuoneet sekä sola. Tämä malli levisi myöhäiskeskiajalta lähtien Länsi-Suomeen suurtilojen ja pappiloiden välityksellä. Merimaskun pappilan nykypäiviin säilynyt luhti on rakennettu vuonna 1835. Luhti rakennettiin pihapiiriin, usein portin viereen, jolloin siitä saattoi muodostua läpiajettava porttiluhti.

Nykyään sauna kuuluu melkein jokaiseen taloon, mutta näin ei ollut vielä viime vuosisadalla. Saunaa on tosin aina pidetty hyvin tarpeellisena, mutta oman puuttuessa saatettiin käydä naapuritalossa saunomassa. Länsimurteissa hirsistä salvottua saunaa on usein kutsuttu myös pirtiksi. Nimitys on tosin poistunut tämän vuosisadan kuluessa. Saunaa on tarvittu talon mitä moninaisimpiin toimintoihin. Siellä on synnytetty, palvattu lihaa ja tehty maltaita sekä tietenkin kylvetty, isketty suonta ja kupattu. Siellä myös pestiin vaatteet ja käsiteltiin pellavat. Saunat olivat ensin sisäänpäin lämpiäviä savusaunoja. Näitä löytyi inventoinnin yhteydessä Merimaskustakin vielä kymmenkunta kappaletta, mutta tosin vain Saarnisten ja Kutolaisten Alistalon savusaunat olivat enää käyttökunnossa. Muita ei käytetty tai ne oli muntettu ulospäin lämpiäviksi. Nämä saunat oli tehty 1800-luvun kuluessa. Lauteet eli lavo eli parvi rakennettiin alkujaan maltaita varten. Ne sijaitsivat usein peräseinällä kiuasta ylempänä. Maalattia oli usein peitetty pelkillä oljilla.

Sauna sijaitsi alkujaan myös piharakennusrivissä, mutta jo vuoden 1681 talonrakennusasetaksessa määrättiin, että riihi, sauna ja mallaspirtti oli rakennettava tulipalovaaran vuoksi pihapiirin ulkopuolelle.1900-luvulla ulospäin lämpiävien saunojen yleistyessä, saunoja on rakennettu myös lähelle asuinkennuksia ja viime vuosikymmeninä myös itse asuinrakennukseen.

Taloista erillään olevat riihet on merkitty myös vanhoihin karttoihin, sillä ne olivat maataloudessa erittäin tärkeitä rakennuksia. Lounais-Suomessa riihirivi muodostui riihestä, luuvasta ja olkiladosta. Riihessä vilja kuivattiin ja se puitiin luuvassa. Riihet olivat yleisesti sisäänlämpiäviä ja Sannaisten Leppäkarilla riihtä on käytetty myös kylpemiseen.

Rantapuodit ja venehuoneet

Saaristolle hyvin olennaisia rakennuksia ovat rannalla seisovat rantapuodit eli rantapuodit ja veden päälle rakennetut venehuoneet. Mereltä rantaa lähestyttäessä ne ovat ensimmäisinä viestittäneet asutuksesta. Nämä kalastukseen liittyvät rakennukset sijaitsivat yleensä yhteisessä kyläsatamassa kuten ilmenee Järvensuun vuoden 1801 isojakokartassa. Rannalla olivat kaikkien kolmen talon rantapuodit ja laitureiden päässä kolme venehuonetta. Tällä paikalla ei nykyisin enää ole rantarakennuksia. Lierannan kylän rannassa on edelleen kylän yhteisellä maalla rantavajat kuten oli jo vuoden 1802 kartankin mukaan. Rantapuodeissa säilytettiin kaloja ja nuottia. Rannalla saattoi olla myös veneiden talvitelat ja nuotankuivaustelineet. Näitä ei tosin Merimaskussa enää ole säilynyt. Rantapuoteja ja venehuoneita on vielä useiden tilojen rantaosuuksilla ja varsinkin saarissa, esimerkiksi Kairamaassa ja Isossapaadessa ne ovat jäljellä. Uusia venehuoneita on rakennettu myös vanhojen mallien mukaan. Tunnettuja venehuoneiden rakentajia Merimaskussa ovat olleet Oskari Salonen, Reino Ruusumo ja Sulevi ja Seppo Toivonen.

PIHAPIIRIT

Maan lounaisosissa pyrittiin rakennukset sijoittamaan keskiajalla neliön muotoon. Tämä pihamuoto, umpipiha, oli käytännöllinen tiheästi rakennetuissa kylissä, mutta se oli myös turvallinen. Kun pihaportti oli kiinni, eivät sudet ja muut kulkijat päässeet hätyyttelemään talon karjaa ja lapsia. Merimaskussa ei tiiviisti rakennettuja kyliä ole ollut eikä nykyisin ole enää nähtävissä umpipihojakaan. Useimmat pihapiirit on kuitenkin muodostettu neliön muotoon perinteiseen talonpoikaistalon tyyliin, jossa miespiha ja karjapiha eroavat toisistaan. Merimaskussa esiintyy myös pihatyyppi, jossa mies- ja karjapiha sijaitsevat erillään esimerkiksi tien kummankin puolen. Tämä pihatyyppi on nähtävissä Ritonpään ja Uudenkartanon tiloilla. Mälsälän vuoden 1807 isojakokartasta ilmenee, että kylän kolme taloa sijaitsivat melko lähekkäin ja näistä erillään, tien toisella puolella sijaitsivat yhdessä rykelmässä kaikkien talojen karjapihat (ladugrd).

Asuinpihaan kuului päärakennuksen lisäksi myös pienempi asuinrakennus, jota saatettiin kutsua nimellä vähäripi tai alistupa. Tämä oli kenties tilan vanha päärakennus jossa asusti mahdollisesti nuoripari tai se oli vanhalle väelle rakennettu asuinrakennus. Isoissa taloissa asuinpihaa reunusti myös väentupa, kuten Taattisten tilalla. Miespihaan ovat aina kauluneet myös luhdit ja aitat, jotka täyttivät pihan neljännen sivan. Hevosella oli talonpoikaisessa yhteisössä niin arvostettu asema, että talli saattoi sijaita myös miespihassa tai ainakin sitä lähinnä. Pihapiiriin kuljettiin tallin tai luhdin vieressä olleesta portista. Lampolat, navetat ja sikalat muodostivat oman kokonaisuutensa Pihapiirin läheisellä mäellä sijaitsi talon tuulimylly, joita on vielä nähtävissä Kukolaisissa ja Kräkilässä. Akkolassakin oli vielä 1960-luvulla iso mamsellimylly.

Pienissä torpissa pihapiirin rakennuksiin kuuluivat lähinnä vain asuinrakennus, navetta ja aitta sekä jokin vaja, mutta suurissa talonpoikaistaloissa rakennusten lukumäärä oli saattanut kasvaa melkein kahteenkymmeneen. Lukkaraisten virkatalon vuoden 1862 katselmuspöytäkirjassa mainitaan tilaan kuuluneen kaikkiaan 23 rakennusta. Tilan torpissa rakennuksia oli vähemmän. Käyrän torppa oli näistä suurin, siihen kuului neljä rakennusta kun muut torpat muodostuivat vain asuinrakennuksesta ja navetasta. Tilojen rakennusten suuri lukumäärä johtui siitä, että 1800-luvulla oli tapana sijoittaa eri toiminnot myös eri katon alle.

Pihapiirit muuttuivat avoimemmiksi 1800-luvun loppua kohden, mutta edelleen rakennukset sijoiteltiin neliömäisesti. Tämä oli käytännöllisyyskysymyskin, sillä kun rakennukset sijaitsivat lähellä toisiaan, helpottui taloudenhoito. Kasvillisuus rakennusten ympärillä oli vielä vuosisadan alussa niukkaa. Pihalla saattoi kasvaa omenapuita ja muutama viinimarjapensas, mutta suaria kukkaistutuksia ei ollut. Pihapiirin avoimuus liittyi myös turvallisuuteen, sillä yleisesti pelättiin susien vievän karjaa tai lapsia. Kun asuinmäki oli paljas, ei petoeläimillä ollut piileskelypaikkoja. Puustoltaan paljas asuintontti oli myös sen ajan tapa. Varhaisin tieto merimaskulaisesta puutarhasta löytyy Kukolaisten kylän vuoden 1798 isojakokartasta, jossa mainitaan omenatarha. Säätyläisten esimerkeistä huolimatta omenapuut ja marjapensaat levisivät hitaasti talonpoikien kesknuteen, pääasiallisesti vasta 1800-luvun alkupuolella. Voidaankin olettaa Kukolaisten olleen edistyksellinen talo, sillä heillä oli jo tuolloin myös perunamaa. Peruna yleistyi vasta n. 1810-luvulla.

Nykyiseen maalaistaloon mielletään kuuluvaksi lukuisat pihakoivut ja kukkaistutukset, jotka reunustavat pihan nurmikenttää. Nämä ovat kaitenkin yleistyneet vasta sotien jälkeen. Merimaskussakin puutarhat alkoivat saavuttaa suosiota 1930-luvulla, sillä Tärkkisten tilalle on tehty silloin puutarhasuunnitelma, jota ei tosin toteutettu. Tammisaaren tilalla toimi 1930-luvulla kauppapuutarha.

Tiloilla, joilla viljelystä ei enää harjoiteta, ulkorakennusten lukumäärä on laskenut. Navetat toimivat varastoina, mutta niitä, kuten myös makasiineja ja latoja, puretaan tarpeettomina pois. Näiden tilalle ovat tulleet korkeat, kirkontornimaiset kuivurit ja suuret konehallit, jotka ovat osa nykyistä maaseutumaisemaa.