luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

MERI JA MEREN ILMIÖT

 

MERI JA MEREN ILMIÖT

Raimo Lehtimaa

Meri on saaristolaiselle koko elämän perusta. Meri ja siihen liittyvät ilmiöt on tunnettava läpikotaisin, sillä ne ovat olennaisia esimerkiksi liikkumisen ja elinkeinon harjoittamisen kannalta.

MERIVESI

Merivesi on suolaista. Valtamerissä suolapitoisuus on n. n. 3,5 %, mutta Itämeren suolapitoisuus on vain 0,7 - 0, 8 %.

Veden lämpötilan vaihdellessa myös sen ominaispaino vaihtelee. Makea vesi on painavinta + 4 -asteisena. Suolapitoisuus vaikuttaa ominaispainon vaihteluun. Sisäsaaristossa, jossa veden suolapitoisuus on siis n. 0,8 %, painavinta on + 2,5 -asteinen vesi. Painavin osa vedestä asettuu luonnollisesti lähimmäksi pohjaa. Jää on vettä kevyempää.

Joskus veden jäähtyessä saattaa käynnistyä jatkuva kiertoliike painavimman veden laskeutuessa pohjaan ja lämpimämmän veden noustessa pintaan. Näin voi käydä esimerkiksi joidenkin syvänteiden kohdalla. Jäätyvään mereen saattaa tämän ilmiön seurauksena syntyä elätys, jota kuvataan tarkemmin luvussa Jää ja jäällä liikkuminen.

Kiertoilmiötä ei esiinny aina, vaikka vesi olisi jäähtymässäkin. Varsinkaan merivedessä prosessi ei helposti lähde käyntiin, sillä suolapitoisuus pienentää erilämpöisten vesimassojen painoeroja. Joskus taas tuulettomalla sadesäällä meren pinnalle muodostuu kevyt makean veden patja, joka kelluu meriveden päällä eikä kylmänäkään lähde painumaan pohjaan.

MERIVEDEN KORKEUSVAIHTELUT

Meriveden korkeus vaihtelee teoreettisen keskikorkeuden suhteen noin +120 cm:stä noin -60 cm:iin. Korkeammallekin se voi nousta, mutta +120 cm:iin se nousee keskimäärin kerran 10 vuodessa, ja korkeammalle vielä harvemmin. Varsinais-Suomen saaristossa keskivesi laskee maan kohoamisen takia noin 6 mm vuodessa. Toisaalta kasvihuoneilmiöstä johtuva meren pinnan kohoaminen vaikuttaa päinvastaiseen suuntaan.

Meriveden korkeuden vaihtelut johtuvat kolmesta eri seikasta. Ilmanpaine vaikuttaa veden korkeuteen siten, että korkeapaineella (1060 mbar) vesi on matalalla ja matalapaineella (960 mbar) vedenpinta tavallisesti nousee. Nimenomaan alueelliset paine-erot ovat ilmiön perusta, sillä matalapaine ei vaikuta veden pintaa nostavasti, jos toisaalla ei korkeapaine vastaavasti laske veden pintaa.Mitä pienemmällä alueella matalapaine on, sitä rajummin vesi nousee. Säätä ennustettaessa veden pintaa voikin käyttää ikään kuin ilmapuntarina. Ilmanpaineen vaikutus veden pinnan korkeuteen on noin +/- 50 cm.

Tuuli vaikuttaa veden pintaa nostavasti silloin, kun se pakkaa vettä lahden pohjukoihin. Tämä ilmiö näkyy selvimmin Suomen- ja Pohjanlahdella, sen sijaan Varsinais-Suomen saaristossa tuuli harvoin aiheuttaa veden pinnan kohoamista. Tuulen vaikutus veden pinnan korkeuteen voi Saaristomerellä olla enimmillään + 20 cm.

Ns. itämeriaalto aiheuttaa myös veden korkeusvaihteluita. Itämeriaalto on ilmiö, joka johtuu siitä, että kyseessä on pieni ja lähes umpinainen vesialue. Häiriö, esimerkiksi matalapaine toisessa reunassa, aiheuttaa vuorokauden kuluessa häiriön myös toiseen reunaan ikään kuin pesuvatia kallistaisi. Kun vesi toisessa reunassa nousee, toisessa se laskee. Itämeriaalto on yleensä syksyn ilmiö, sillä sen syntyminen vaatii lounaasta tulevia matalapaineita noin vuorokauden välein. Itämeriallon vaikutus merenpinnan korkeuteen on noin +/- 50 cm.

Itämeriaalto toimii myös pumpun tavoin. Kun vesi painuu Itämeren itäsyrjälle, länsireuna imaisee lisää vettä Tanskan salmien kautta, ja koko Itämeren vesimäärä lisääntyy. Vastaavasti vesimäärä pienenee aallon kohdatessa meren toisen reunan. Voimakaimmillaan ilmiöstä aiheutuu ns. suolapulsseja, millä tarkoitetaan sitä, että silloin tällöin Itämereen imeytyy niin paljon suolaista vettä Pohjanmerestä, että Itämeren veden suolapitoisuus nousee.

Merenpinnan korkeusvaihtelut voivat siis varsinkin syksyllä olla suuria ja nopeita. Saaristolainen osaa ottaa tämän huomioon esimerkiksi siten, että kiinnittää aina veneen köydellä, vaikka olisikin sen vetänyt sillä hetkellä kuivalle maalle. Moni järvioloihin tottunut kesämökkiläinen on menettänyt "talviteloille" nostamansa veneen, koska on laiminlyönyt sen kiinnittämisen.

MEREN VIRTAUKSET

Itämeressä ei esiinny varsinaisia vuorovesivirtoja. Sen sijaan tuulet ja meriveden korkeusvaihtelut aiheuttavat meressä virtauksia, jotka ovat voimakkaimmillaan salmissa ja kapeikoissa.

MEREN HÖYRYÄMINEN PAKKASELLA

Syksyllä, kun vesi on vielä melko lämmintä ja ilma hyvin kylmää, voi veden nähdä höyryävän. Säätieteilijät puhuvat merisavusta. Ilmiön edellytys on, että veden ja ilman lämpötilan ero on riittävän suuri, jolloin vesi jäähtyy ja samalla osa siitä haihtuu kaasuna ilmaan. Varsinkin kylmä ilma voi sitoa kaasumaista vettä vain rajallisen määrän, minkä jälkeen kaasu tiivistyy pienen pieniksi vesipisaroiksi

KANGASTUKSET

Joskus syksyisellä kovalla pakkasella sulan veden aikaan voi nähdä, kuinka saaret nousevat ikään kuin ilmaan leijumaan. Tämä optinen harha johtuu siitä, että ilma lähellä veden pintaa on lämpimän veden lämmittämää ja siis harvempaa, jolloin valonsäde kulkee sitä kautta helpoimmin.

Vastaavasti keväällä voi joskus nähdä saaren horisontin takaa kun muuta kylmempi ilma veden pinnassa muodostaa ikään kuin kuvun, jota pitkin valo kulkee.

AALLOT

Tuuli synnyttää meren pintaan aaltoja. Aallot voivat olla loivempia tai jyrkempiä, ja kun aalto on riittävän jyrkkä, sen harja kaatuu ja muodostuu vaahtopää. Aallon muotoon vaikuttaa ensinnäkin veden ominaispaino siten, että kevyemmässä, suolattomassa vedessä aallot ovat jyrkempiä kuin suolavedessä. Siksi meren aallot ovat loivempia kuin järven aallot.

Alla olevan veden syvyys vaikuttaa aallon muotoon siten, että syvässä vedessä aallot ovat loivempia kuin matalassa. Matalikot on sopivalla tuulella helppo erottaa vaaleina läiskinä, kun muualla ei näy vaahtopäitä.

Myös vesimassan virtaussuunta vaikuttaa aallon muotoon. Myötävirran suuntaiset aallot ovat loivempia, kun taas vastavirrassa aallot ovat jyrkempiä. Aalto ei sinänsä liikuta vettä, vaan vasta kun aallon harja kaatuu, vesi liikkuu.

Kun eri lähteistä tulevat aallot summautuvat, syntyy erikokoisia ja -taajuisia aaltoja. Ristiaallokko syntyy, kun kahdesta eri suunnasta saapuvat aallot yhtyvät. Näin saattaa tapahtua esimerkiksi sellaisen niemenkärjen edustalla, jossa yhtyy kaksi selkää.

Aallot kasvavat merellä hitaasti. Itämerellä avomerellä tarvitaan seitsemän vuorokauden kova tuuli ennen kuin aallot saavuttavat maksimikorkeutensa. Tunnin tuuli ei tee isoja aaltoja, joten äkkiä nousevaa myrskyä ei kannata heti säikähtää, sillä suojaan ainakin saaristossa pitäisi ehtiä aina. Rajut ukkosmyrskyt ovat kuitenkin aina vaarallisia.

Saaristolainen ottaa aallot huomioon reittiä valitessaan. Ristiaallokko on veneellä liikkuvalle vaarallinen, joten saaristolainen välttää paikkoja, joissa sitä esiintyy. Niinikään reitti valitaan pikemmin "aukkojen" eli avoimien selkien ns. varjorantoja eli suojanpuoleisia rantoja myötäillen ja vältetään vastarantoja, joiden puolella aallot ovat suuremmat.

Veneen liikkumissuunnan tulee olla oikeassa kulmassa aaltojen suuntaan. Vaarallisin on hiukan vino kulma kohti myötäaaltoa, turvallisinta on edetä kohti aallokkoa.

Jäästä ja siihen liittyvistä ilmiöistä kerrotaan tarkemmin tietopankin Liikkuminen-otsikon alla.

 

Lähde: Raimo Lehtimaa - Hanna Nurminen: Saaristolaisen käsikirja. Kokemäki 1996.