luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

LIIKKUMINEN MAALLA JA MERELLÄ

 

Soutaminen

Raimo Lehtimaa

Nykyisin saaristolainen soutaa vain harvoin. Soututaitoa tarvitaan kuitenkin esimerkiksi rysä- ja verkkokalastuksessa. Soutaminen on myös saasteeton tapa liikkua vesillä, ja on maissa verrattavissa polkupyöräilyyn paitsi liikkumismuotona, myös kunnon kohottajana.

Oikea soututekniikka on opittava, mikäli mielii soutaa väsymättä pitkiäkin matkoja. Soudettaessa oikea asento on tärkeä. Luonnollisesti istutaan selkä menosuuntaan. Jalkojen tulee olla melkein suorina loivasti eteenpäin työnnettynä, ja ne on voitava tukea veneen pohjaan. Istuimen tulee olla riittävän korkealla hankaimiin nähden, jotta hartioita ei tarvitse nostaa ylös.

Voimanlähteenä käytetään selkä- ja jalkalihaksia, joten soutaminen ei rasita käsiä. Soudun perusta on pitkä, rauhallinen veto. Airojen liikeradan tule olla matala, ja airojen tulee soutajan edessä kohdatessaan mennä hiukan ristiin. Kokemattoman soutajan tunnistaa siitä, että "vedessä on kantoja" eli hän nostaa airot liian korkealle.

Huopaaminen on takaperin soutamista, joka saattaa olla tarpeen esimerkiksi kalastuksen yhteydessä. Vene käännetään siten, että toisella airolla soudetaan, toisella huovataan.

Saaristossa ei hyväksytä vapaamatkustajia. Jos veneessä on kaksi henkilöä, molemmat soutavat. Parisoudussa etummainen pitää suunnan ja takimmainen määrää tahdin.

Saaristolainen astuu veneeseen, ei koskaan hyppää. Tapa periytyy puuveneiden aikakaudelta, jolloin veneen pohjalla olevat "lantit" eli lautojen väliset saumakohdat aukesivat herkästi. Astumalla veneeseen vältetään myös turha keinuttelu. Veneessä istutaan kylkiin nähden keskellä.

Soutaessa on tärkeätä ottaa huomioon tuuli ja aallokko. Kun soudetaan sivutuulessa tiettyyn kohteeseen, otetaan tuulenvaraa eli ei soudeta suoraan määränpäähän, vaan hiukan tuuleen päin. Näin korjataan "sorto", joka johtuu tuulen aiheuttamasta "lavettumisesta" eli siitä, että tuuli siirtää venettä sivusuunnassa. Oikean tuulenvaran oppii vain kokemuksesta.

Kun soudetaan "ylös", tarkoitetaan sitä, että soudetaan tuuleen päin. Vastaavasti pois tuulesta soudettaessa soudetaan "alas".Tuulella kannattaa liikkua varjorantoja myöten, sillä vaikka matka pitenisikin, soutaminen on kevyempää. Liian lähelle rantaa ei kuitenkaan pidä mennä, sillä kivet rikkovat helposti airot. Myös kaislikoita vältetään.

Rantaan tai laituriin saavuttaessa kuuluu hyviin tapoihin, että ensimmäisenä veneestä nouseva ottaa mukaansa kiinnitysköyden. Saaristolainen nostaa aina heti rantauduttuaan airot veneen sisäpuolelle.

SOUTUVENE

Ennen veneet rakennettiin puusta, sillä se oli ainoa saatavilla oleva materiaali. Puuvene ei koskaan uppoa, vaikka se täyttyisi vedellä, sillä puu on vettä kevyempää.

Entisaikaan tavallisimmat soudettavat veneet Velkualla ja lähisaaristossa olivat sumppu, jolla myös purjehdittiin, sekä ruuhi. Sumpussa oli köli, joten se oli vakaampi soutaa. Kölitön ruuhi puolestaan oli helppo vetää rantaan. Kensu oli matalien vesien ja rantakaislikoiden rakenteeltaan hyvin yksinkertainen, usein sauvottava vene.

Rysäruuhi on isokokoinen ruuhi, johon mahtuu rysä ja pitkät rysäpaanut ja toisaalta 2 - 3 tonnia kalaa. Nykyisin rysäpaatti on varustettu airojen lisäksi moottorilla. Kutupaatti on muuten samanlainen kuin sumppu, mutta isompi. Vaikka nykyisin kutupaatissa on moottori, sen edeltäjä, sluuppi, oli pääasiassa purjehdittava vene.

Yleensä meriveneet ovat järviveneitä leveämpiä ja raskastekoisempia ja siten myös merikelpoisempia.

Hyvässä soutuveneessä on painopiste oikeassa kohdassa, joten se ei ole kiikkerä. On myös tärkeätä, että "piitan" eli tuhdon, jalkoja tukevan "potkaisupuun" ja "tullan" eli hankaimen väliset korkeussuhteet ovat oikeat. Airot eivät saa tuhtoon nähden olla liian korkealla eikä tuhto liian korkealla veneen pohjasta, johon jalat tuetaan. Näin varmistuu hyvä soutuasento. Nykyaikaisissa muoviveneissä hankaimet ovat usein liian korkealla.

Velkualainen "tulla", siis hankain, on puutappi, joka on valmistettu luonnonväärästä puusta, useimmiten katajasta tai pihlajasta. Se on kiinnitetty alustaan, esimerkiksi kovasta omenapuusta valmistettuun "klamppuun". Airon ulkoreunaan on kiinnitetty puinen lenkki, joka pujotetaan tullaan. Airon epäsymmetrisestä rakenteesta johtuu, että oikea ja vasen airo ovat erilaiset.Velkualaisen hankaintyypin etuna on mm. se, että airot pysyvät tukevasti paikallaan, mutta toisalta ne on helppo nostaa ylös, jos ne esimerkiksi takertuvat verkkoon. Airojen oikea mitta on tärkeä: airojen tulee yhteen vedettäessä mennä hiukan ristiin.Köli helpottaa suunnassa pysymistä.

 

Lähde: Raimo Lehtimaa - Hanna Nurminen: Saaristolaisen käsikirja. Kokemäki 1996.