luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

KALASTUS

 

VERKKOPYYNTI

Raimo Lehtimaa

Verkoilla kalastetaan sekä kesällä että talvella ja kaikkia kalalajeja. Ammattikalastaja ei juuri käytä valmista verkkoa, vaan pauloittaa liinan eli verkkokudoksen itse. Liinan materiaali on monofiililankaa tai kierrettyä nailonia. Verkon paulat on myös useimmiten kudottu monofiililangasta. Verkon yläpaulan sisään on kudottu styroxkohot, alapaulaan taas lyijyä painoksi. Lisäksi tarvitaan päätypaulat, renkaat alakulmiin painoiksi sekä verkontikku eli puikkari, johon verkko kootaan. Hyvä puikkari on valmistettu vettä kestävästä katajasta, nykyisin kuitenkin yleensä muovista.

Pauloitussuhde määrää verkon silmän muodon, kun alunperin neliömäinen silmä muotoutuu pauloitettaessa suunnikkaaksi. Jokaisella kalastajalla on oma pauloitusuhteensa, jota pidetään hyvin salaisena. Omia verkkoja ei mielellään näytetä muille, sillä ammatti-ihminen näkee jo nopealla silmäyksellä, mikä minkin verkon pauloitussuhde on.

Hyvin kalastavaan verkkoon tarvitaan esimerkiksi 60 m liinaa ja 25 m paulaa.Alapaulaa tulee olla n. 10 % enemmän, jottei se verkkoa nostettaessa nouse edellä. Näistä aineksista syntyy n. 25 m verkkoa. Ostinverkoissa voi olla liinaa vain 55 m, ja silti mittaa jopa 30 m, jolloin suhde on epäedullinen.

Kriimuverkoksi kutsutaan verkkopyydystä, jossa on 2 - 3 verkkoa samoissa pauloissa siten, että normaalin verkon lisäksi jommallakummalla tai molemmilla ulkoreunoilla on harvaa verkkoa. Kriimuverkon etu on, että se pitää liinan hyvin löysällä, jolloin esimerkiksi herkkä lahnakin ui pyydykseen.

Käytännössä paras kriimuverkko on ryssänkriimu, jossa liinan molemmin puolin on harvan verkon sijasta lankoja sekä vaaka- että pystysuorassa, joskus vain pystysuorassa. Myöskään "hauru" eli rakkolevä ei takerru kriimuverkkoon kovin helposti .

VERKKOJEN LASKEMINEN

Verkot lasketaan rannasta ulospäin kutevien kalojen vaellusreittejä vasten. Verkot kiinnitetään paikoilleen kivipainoilla, ja verkon päät kelluvat pinnassa kohojen avulla. Verkkoja lasketaan yleensä useita peräkkäin linjaan eli yleiskielisesti jataan, jolloin vain linjan päissä on kohot. (Saaristolaiset käyttävät nimitystä jata silakkaverkosta).

Talvella verkot lasketaan avannosta. Avannon teossa tarvitaan välineiksi tuura ja lapio ja joskus kaira, kun jää on paksua. Lapio rikkoo hyvin alle kymmensenttisen jään, mutta jos jää on paksumpaa, aloitetaan avannon teko tuuralla. Lapiolla kuitenkin tasoitetaan avannon reunat, jottei verkko takerru niihin. Lapion terän on oltava varressa kiinni suoraan, ei kulmassa. Puuvartinen lapio on metallivartista parempi, koska käsineet eivät jäädy siihen kiinni.

Verkot lasketaan yleensä alkutalvesta, jolloin jää on suhteellisen ohutta. On kuitenkin muistettava, että mitä paksumpaa jää on, sitä isompi avanto tarvitaan, jotta uittopuu ei katkea.

Verkot lasketaan yleensä parittain, jolloin tarvitaan kolme väliavantoa. Ne tehdään n. 15 metrin päähän toisistaan. Jään alle uitetaan narua n. 15 m pitkällä uitolla, joka valmistetaan naulaamalla yhteen 3 - 4 oksatonta rimaa. Uittoa ohjataan puunhaarasta valmistetulla hangolla. Väliavannoista hankoa haetaan koukun avulla, ja kun viimeinen avanto on saavutettu, verkot vedetään narun avulla jään alle. Verkon päät kiinnitetään samanlaiseen puuhun kuin iskukoukku edellä. Tässä tapauksessa puuta nimitetään kuitenkin verkonpuuksi.

Verkkoja kokemisavannon kautta koettaessa käytetään koinsiimaa, joka verkkoon kiinnitettynä jää jään alle. Näin verkkoa ei tarvitse joka kerta uittaa uudelleen.

Avannot tulee aina merkitä esimerkiksi havunoksalla.

 

Lähde: Raimo Lehtimaa - Hanna Nurminen: Saaristolaisen käsikirja. Kokemäki 1996.