luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

MONITOIMISET SAARISTOLAISET

 

MONITOIMISUUDEN PITKÄ PERINNE

Elina Pursimo

Saariston vakituinen asutus syntyi esihistoriallisen ajan lopulla. Rymättylän pääsaarella, Merimaskussa, Askaisten niemellä, Livonsaaressa ja Luonnonmaalla on kyliä, jotka ajoittuvat tähän aikaan. Myös osa Taivassalon ja Kustavin suurimpien saarten asutuksesta syntyi jo pakanuuden ajan lopulla. Saarten asutus voimistui ja laajeni keskiajan kuluessa, kun viljelykelpoisia savikoita vapautui merestä. Rymättylän läntiset saaret ja Velkuan saariryhmä asutettiin. Asutuksen sijoittumisen kannalta merkittäviä tekijöitä olivat suojatut satamat, hyvät viljelysmaat ja niityt sekä lähellä sijaitsevat pyyntialueet. Alueelle luonteenomaisia ovat edelleen laajat, asumattomat ja harvaan asutut alueet, tiiviit pienkylät ja pienet kirkonkyläkeskukset pääsaarilla. Vanhat kantatilat sijaitsevat saarien keskiosissa viljelysmaitten ympäröiminä. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa asutettiin pieniä saaria ja isojen saarien ranta-alueita.

Monitoimiset saaristolaiset

Saaristo- ja rannikkoalueen elämälle on koko Itämeren piirissä ollut tyypillistä se, että ihmisten toimeentulo on koostunut monesta pienestä tulonlähteestä. Sisäsaaristossa on maanviljely ja kalastus yhdistetty niin, että kalastus on leimannut tiettyjä kuukausia, maanviljelys toisia ja muina aikoina on saatettu harjoittaa jotain muuta elinkeinoa. Kumpi maanviljely tai kalastus tai mikä maanviljelyn haara tai kalastuksen pyyntitapa on ollut tärkeämpää minäkin aikana on vaihdellut suuresti. Talouden pohja on levännyt vankemmalla perustalla, kun huono kalastusvuosi on pystytty kompensoimaan hyvällä viljavuodella ja toisin päin. Erityisen hyvin tämä näkyi 1860- luvun lopulla ns. suurten kuolinvuosien aikaan, jolloin Suomessa kuoli noin 270 000 ihmistä nälkään ja kulkutauteihin huonojen viljasatojen vuoksi. Tällöin Ahvenanmaalla ja ulkosaaristossa väestönkasvu oli jopa plussan puolella, eikä Turun rannikkoseudullakaan ollut suurta hätää, sillä kalastusta tehostettiin ja elanto saatiin tällöin pääosin siitä. Talouden pohjana on ollut pitkälle viety omavaraisuus. Kaikki se, mitä pystyttiin valmistamaan tehtiin itse kotona. Kun mahdollisimman paljon erilaisia tuotteita saatiin omalta tilalta, niitä ei tarvinnut ostaa, jolloin säästettiin niukkoja rahavaroja. Elämänmuoto kulutti siis vähän rahaa, mutta vaati vastapainoksi paljon työtä.

Karjaa ja maataloutta

Karjatalous on saaristossa ollut peltoviljelyä tärkeämpää, mikä johtuu siitä, että tarjolla on ollut runsaasti hyviä laidunalueita eli rantaniittyjä ja pieniä saaria. Karjanrehuksi on voitu kerätä myös paljon erilaisia luonnon antimia pellolla kasvatetun heinän lisäksi. Pienillä pelloilla oli mahdollista keskittyä kasvattamaan vain viljaa, joka oli huomattava etu. Muuten peltoviljely oli saaristossa viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan alussa hyvin samanlaista kuin muuallakin Varsinais- Suomessa. Maatalous oli tähän aikaan kaikkialla työvoimavaltaista ja vähän koneita käyttävää, jolloin saaristolle tyypilliset pienet peltoalat eivät olleet esteinä maatalouden kehittymiselle. Saaristo ei ollut tähän aikaan syrjäseutua. Monet maatalouden uutuudet levisivät nopeasti saaristoon, koska täällä talot olivat suhteellisen varakkaita. Varakkuutta kantataloihin oli kertynyt sekä kalastuksen että talonpoikaispurjehduksen kautta.

Kalastus

Kalastuksessa merkittävintä on ollut silakan kalastus. Kevätsilakkaa on kalastettu nuotilla, jadoilla ja rysillä touko-ja kesäkuussa ja talvella on harjoitettu talvinuottakalastusta. Tiedot talvisesta nuottakalastuksesta rannikolla ulottuvat periaatteessa yhtä kauas menneisyyteen kuin ylipäätänsä on mahdollista saada historiallisia tietoja. Pyyntitapa on siis ikivanha. Nuottakuntien lukumäärä saaristossa oli suurimmillaan viime vuosisadan loppupuolella ja tämän vuosisadan alussa. 1930- luvulla Varsinais- Suomessa oli nuottakuntia 75- 78 kpl, rymättyläläisiä näistä oli seitsemäntoista. Saaliskalat kuljetettiin myytäväksi Turkuun tiettyjä vakituisia talvireittejä pitkin. Taloudellisesti nuotanveto lienee ollut melko kannattavaa toimintaa erityisesti vuosisadan ensi kymmeninä. Talvinuottaus loppui vähitellen viimeisten sotien aikoihin. Talvinuottapitäjässä Rymättylässä sitä harjoitetaan yhä.

Talonpoikaispurjehdus

Talonpoikaispurjehduksella on saaristossa ja rannikolla vuosisataiset perinteet. 1800-luvun alkupuolella Taivassalossa, johon kuuluivat myös Kustavi, Iniö ja Velkua, oli vuosittain 5-12 alusta. Vuonna 1853 aluksia oli jo 20. Kulta-aikaansa talonpoikaispurjehdus eli viime vuosisadan loppupuolella ja tämän vuosisadan alussa. Erityisesti Kustavissa ja Velkuassa laivojen varustustoiminnalla on ollut huomattavaa taloudellista merkitystä.

Asukkaat

Saaristoalueille on ollut tyypillistä väestömäärään nähden suhteellisen vilkas muuttoliike. Askaisten, Taivassalon, Kustavin, Merimaskun, Rymättylän ja Velkuan väkiluku oli suurimmillaan tämän vuosisadan alkupuolella. Samaan aikaan väestö kasvoi voimakkaasti myös manneralueilla, mikä aiheutti muuttopainetta saaristoon ja lisäsi kalan kysyntää. Väkiluku alkoi vähentyä saaristossa jo 1920-luvulta lähtien ja viimeisten sotien jälkeen poismuutto saaristosta oli jo hyvinkin voimakasta. Asutus oli sijoittunut hyvien vesireittien, ei maanteiden, varsille. Maaliikenteen syrjäyttäessä vesiliikenteen saaristosta tuli syrjäseutua. Väestörakenne vääristyi nuorien ikäluokkien pienentyessä ja vanhojen suurentuessa. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana tilanne on ollut muuttumassa. Muuttotilastot osoittavat, että nykyisin saaristoon muuttaa enemmän ihmisiä kuin sieltä lähtee. Yleinen kiinnostus saaristoa kohtaan on noussut ja "saaristomaisesta" elämisestä on tullut suosittua. Monet jo kotiseudultaan lähteneet nuoret ovat palanneet takaisin. Turun yliopiston Saariston kehittämisprojektin yhteydessä saaristoon 1980-luvulla muuttaneiden ajatuksia on kartoitettu. Vastanneiden mukaan luonto, saaristossa asuminen ja työ oman kotikunnan hyväksi on tärkeää.

Lähde: Elina Pursimo: Perinnekansio. Moniste. Saaristokulttuuriprojekti 1996.