luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

KALASTUS

 

Pitkä työpäivä - kalaporvarin työstä

Irja Sormunen

Päivän lähestyessä iltaa Jaakko ajoi täyttä kalakuormaa Korppoosta kotiin istuen kalakopan etulaatikon kannella ja räknäten mielessään tulevaa voittoa. Aamupäivällä hän oli ajanut kolmen nuottakunnan luona, mutta kalantulo oli ollut huono. Lopuksi hän oli lähtenyt Korppooseen ja saanut Jerssaaren nuottakunnalta kaikki iltaluomasta tulleet kalat. Niitä oli ollut yhden kuorman verran ja myyjät olivat vähän tinkineetkin päästäkseen eroon koko saaliista. Hyvän kelin vuoksi Jaakko oli uskaltanut ottaa tämän tavallista isomman kuorman. Ja reki liukui kevyesti jäisellä tiellä, ja hän tiesi tehneensä hyvät kaupat. Monenlaisia ajatuksia tuli mieleen siinä istuessa. Ne olivat valinneet Svinhufvudin maan presidentiksi. Kuninkaantekijä, militaristi ja suojeluskunnan ylipäällikkö Ukko Pekka oli Jaakolle, mutta kansanäänestys kieltolain kumoamisesta meni niin kuin pitikin - sitä paitsi: se oli kansan ääni ja sellaisena kumminkin kunnioitettava. Ja oli se niinkin, että jos joku viinaa tarvitsi ja sen myymisestä tuloja tuli, se jouti paremminkin valtion alati tyhjään kukkaroon kuin trokarien kartanoihin ja niiden mahtaviin hautapatsaisiin - niinkuin ne saattaisivat heidät tuomiopasuunan soidessa pelastaa ylimmäiseltä vihalta paremmin kuin puuristin alla nukkuvat.

Alkoi hämärtyä ja sataa lunta ensin rauhallisina pieninä hiutaleina, mutta tuuli yltyi ja pyry tiheni samalla kun hiutaleet kovenivat. Ne kasaantuivat vähitellen kinoksiksi tienreunojen reenjalasten jälkiin. Ja kun kinostumat muodostuivat paksummiksi, hevonen alkoi kävellä, ja sen veto näytti raskaalta. Jaakkokin nousi kävelemään. Mitä syvemmälle jalat upposivat, sitä selvemmäksi hänelle tuli, että edessä oli kova matka. Niiltä main oli Maisaaren niemeen viitisentoista kilometriä - tässä jumalanilmassa - ja hevosella liian suuri kuorma! He kävelivät. Hevonen käveli ja mies käveli. Lisäksi hevosen kavioihin alkoi tarttua lumi koviksi kohjoiksi, sillä lumen alla oli paikoitellen vettä. Oli pakko käydä välillä kopistelemassa kavioita. Jalat väsyivät ja jalkapohjissa alkoi tuntua kirvelevää kipua. Pyry piiskasi kasvoja ja silmiä kuin olisi lentänyt teräviä neuloja niitä vasten. Pimeä nieli hämärän. Jaakko yritti katsoa kelloa. Hänellä oli tulitikut mukana, mutta vihainen tuuli sammutti liekin, ja pyry oli kätkenyt horisontin joka puolelta tiheän ja pistelevän esiripun taa. Jäisivätkö mies ja hevonen tuiskuun? Kuormaa voisi vähentää heittämällä osan kaloista lumeen. Mutta olivatko he jo kaikkensa yrittäneet? Lehmäkin oli syksyllä joutunut lahtiin ja oli ostettu uusi lehmä ...

Jaakko antoi hevosen levätä, pani loimen selkään ja antoi muutamia leipäpaloja. Tuli kylmä, ja he jatkoivat matkaa. Jaakko luki itselleen tahtia: täytyy, täytyy, täytyy. Välttääkseen tien kokoamia kinoksia hän alkoi ajaa sen vieressä. Paikoitellen se tuntui keventävän kulkua. Pyry ei kaikin ajoin pieksänyt yhtä lujaa. Nyt ollaan Skogerin varjossa tai Kuusluotojen. Mutta pian hevonen alkoi kammeta vasemmalle, kun sitä yritti ohjata oikealle. Jaakko riensi hevosen eteen ja yritti lapiolla kasata lunta nähdäkseen olivatko he tiellä. Ei! He olivat eksyneet.
Mies karisti lumen hevosen otsajouhista ja taputti sitä kaulalle. Hevonen katsoi kysyvästi ja vähän syyttävästikin kuin olisi halunnut: kysyä: "Mihin sä oikein oot meirät ohjannu ja mihin sä oot menossa?"

- Me oomme eksynehet, Jaakko sanoi hevoselle. Hän kiersi suitsien perät kalakopin nuppiin ja alkoi vetää sen toverina, mutta ohjakset olivat löyhällä ja hevonen sai mennä mihin suuntaan halusi. Tiukan paikan tullessa se katsoi taakseen kuin moittien, että mitä sinä nyt kuhnustelet. Hevonen jatkoi matkaa ja pysähtyikin joskus. Mies antoi sen levätä jonkin aikaa ja veti taas vähän sen kanssa. Hänen otsaltaan virtasi hiki ja eläin höyrysi märkänä ja väsyneenä. Viimein se kääntyi tutulle rantatielle. Se ei ollut eksynyt. Kun Jaakko meni tupaan hakemaan lyhtyä viedäkseen hevosen talliin, juomaämpäri odotti siellä. Alma oli levottomana odotellessaan pannut veteen kaksinkertaisen määrän kaurajauhoja.
- Jos sä jaksaasit harjata ja kuivatakkin sitä vähän. Pane loimi sen selkähän, anna kauroja ja heiniä, ja tule sitten tupahan hoitamaan mun jalakojani ... Vähän ajan kuluttua vaimo veti miehensä jaloista märät saappaat ja housut sekä hiestä kastuneet paidat. Varoen hän otti pois sukat ja katseli jalkoja.
- Voi voi, Jaakko, sun jalkapohjas ova'täyn rakoi. Tosa o jalan päälläki yks iso, mikä o mahtanu senkin krahnat. Tääl vaevasteluun kohral jala al suur rakko on menny rikkiki. Siin o nahka kasas ja veriliha näkyvis. Ja toiseski jalas o iso rakko puhjennu. Siinäki nahka o menny kassa ja siit pisso selvi veripisari.

Hellalla oli puolillaan hevosen juomasta jäänyttä lämmintä vettä. Vaimo kaatoi sen pesuvatiin ja pani miehen jalat siihen. Hän valeli jalkoja vedellä. Nähdessään vielä muutaman puhkeamattoman rakon, hän haki hienoimman ompeluneulansa, piti sitä hetken kynttilän liekillä ja puhkaisi ne tarkasti eheän ihon rajasta. Nopeasti hän etsi puhdasta liinariepua ja veti sen suikaleiksi.
- Mitä sää tahrosit et niihin pistetäs lääkkeks, hän kysyi.
- Pirunpaskasalvaa, se on hyvää palohaavoihin ja hiertymihin!
Salvaa sai sillä nimellä apteekista ilman reseptiä. Alma siveli sitä paksulti jalkoihin ja kääri ne liinasiteihin. Päälle hän veti varovasti uudet pehmeät villasukat. Sen tehtyään hän katsoi miestään suurin kostein silmin. Tietäen, että Jaakolla oli aikaa nukkua vain pari tuntia, hän kysyi:
- Tuntuk yhtän paremalt?
- Tuntuu tuntuu, mies vastasi kähein äänin. Hänen silmissään hämärsi, ja puristaessaan ne lujasti kiinni hän oli näkevinään lattialla sen suloisen tytön, jonka hän alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli vienyt tanssimaan polkkaa nuottapoikien kevätjuhlissa.
- Nyt mun täytyy vähän nukahtaa, hän sanoi silmiään räpytellen. Sano Afralle, ettei se ole helppo reissu.
Afra oli jo muutamia vuosia ollut Turussa ompelutyötä oppimassa ja lähtisi aamulla isän mukana työpaikalleen.
Asettaessaan kahvipannua tulelle Alma nyyhkytti ja veden kiehumista odotellessaan etsi Jaakolle kuivat vaatteet lakkia myöten.
Pantuaan eväät pussiin hän haki vanhan öljytakin, jos lumi muuttuisi märäksi. Hevosta varten hän toi tuolille perheen ainoat vällyt, jos joutuisi torilla kylmässä seisomaan. Vastavalmistuneet hiusvanttuut hän pani vaateröykkiön päällimmäiseksi-ne olivat hyvät käsineet, eivät märkinäkään päästäisi vilua lähelle. Alfa seisoi pelokkaan näköisenä katselleen isän kahvinjuontia.Hänellä oli yllään Paulin vanha kavaja ja äisdin saappaat lumirännän varalta.
-Olisit sä kyllä voinut jäärä kotihinkin.Ei Jumalanilmalle kukaan työnantajakaan mitään voi, isä sanoi. Alfalla oli illalla tunti työväenopistossa, eikä hän tahtonut jäädä sieltä pois, mutta kotona hän ei siitä puhunut. Kun he olivat menneet, äiti pyyhki silmiään huolen valtaamin mielin. Tuiju paloi vielä hetken ja varjot leikkivät seinällä. Kolmekymmentä kilometriä Turkuun, hän huokasi painaen kasvonsa tyynyyn. Viimein hän sammutti pienen lampun ja laskeutui levolle.

Talvitie Turkuun oli tutumpi. Se seurasi rantaviivoja ja nousi välillä Kirkkosaaren kylätielle laskeutuen jälleen jäälle. Tuuli oli vähän tyyntynyt ja lumentulo muuttunut ohuemmaksi. Tie oli kiutenkin ummessa ja kurma yhtä raskas vetää kuin illalla. Jalka upposi nilkkoihin saakka joka askeleella. Silloin tällöin Jaakko kääntyi katsomaan tytärtään, joka käveli hänen askelissaan. Niin mielellään hän olisi käskenyt istua levähtämään kalakopan laidalle, mutta ei voinut. Hevonen oli taistellut lumituiskussa jo Korppoosta Masaareen.Ei sopinut luontokappalettakaan yli änkensä hyväksi käyttää.Kuka sen tiesi, miten viimeisillä voimillaan sekin veti. Pienikin painon lisä voisi uuvuttaa. Olihan tyttärellä nuoret ja terveet jalat kumminkin. Jälleen hän ajoi tien viereen, koska siellä oli vähemmän lunta. Kun hevonen pysähtyi, hän veti kappaleen matkaa sen kanssa. Puoli seitsemän nurkilla he tulivat Ruissaloon nousevalle maantielle. Siinä Jaakko huomasi, että hevosen reisilihakset vapisivat kauttaaltaan ja pysäytti.
-Jospa me levättääsihin vähän, hän sanoi, ja otti vällyt ja peitti hevosen märän selän, syötti stä ensin leivällä ja pani kaurapussin päähän. Kulkijoita ei ollut.
-Nelejännestunti, ei enempää.Pitääsi ehtiä torille kahareksaksi. Sen jälkeen hän sanoi hevoselle, mutta tarkoitti samalla myös Afraa:
- Jaksettaasiinkohan me taas vähäsen. Pian alakaa Vanhanlinnan tie, ja siellä voi hiekka olla esillä. Tultiin kadulle. Jaakko pysäytti hevosen uudelleen, irrotti takareen ja pani tilalle kärrynpyörät, joiden akselille nosti kalakopan peräpään.
- Jos taas mentääsihin. Afra pani merkille, että isä ontui kävellessään. Vaivalloisesti hän kulki kuorman vieressä torille. Hevosen isot reisilihakset laajenivat ja supistuivat kuin kone heidän kulkiessaan yli aukean maalaisten riviin. Lihasten välissä oli pienempi lihas, joka takoi ja vapisi kuin väsynyt sydän. Pantuaan uudelleen kaurapussin hevosen päähän, isä otti lumipaakkuiset hiusvanttuut ja oli pyyhkivinään kasvoiltaan hikeä niihin. Vain Afra näki, että hän itki, ja että hänen kasvonsa olivat väsymyksen nostaman tuskan irveessä.
- Kyllä ihmisen pitää tässä elämässä lujille joutumahan, ja luontokappaleenkin vielä. Afra jätti isän myymään kalojaan säikähtäen hänen käheää ja itkunsekaista ääntään, - hänen vahvan isänsä. Pian ylösostajat piirittivät Jaakon.
- Mitä Varvi tahto kalakuormarmastas?
- En tierä vielä päivän hintojakaan.
- Ne ova' eilisest laskeman päin ku ei ol paljon pakastakka ja taita men viäl suajan pualel. Niit o vaikkia säilyttä.
Mielellään Jaakko olisi pienestäkin päiväpalkasta myynyt kalansa tukussa, niin väsynyt hän oli, mutta hänelle tarjottiin hintoja, jotka veivät selvän tappion puolelle. Ei, ei hän voisi ...

Afran hävittyä ihmisvilinään yrittämättäkään salata itkuaan Jaakko istui kalakopan reunalle, otti esiin kersun ja puntarin sekä alkoi myydä. Nyt kaupunkilaisrouvat piirittivät hänet.
- Yks kilo.
- Kaks kilo.
- Pannan kymmenen kilo, mää tee vähä sualasilakka kans ku noi kala' ova' noi hyvä näkössi.
Lähimmästä kahvikioskista Jaakko tilasi mukin kahvia. Kahvimatami tuli kysymään:
- Tahtok isäntä pulla kans? Jaakko vastasi:
- Ei niillä sellaasilla hipellyksillä mies tiellä pysy. Mulla on vaimon tekemät eväsleivät pussissa. Mutta jos toisit tolle hevoselle ämpärin vettä. Keitä siihen vähän kuumaa joukkohon. Sellaanen kärenlämpöönen on hyvää. Mä maksan. Hevonen sai vesiämpärinsä, ja Jaakko jatkoi myymistä lämmittäen välillä käsiään kuuman kahvimukin ympärillä. Koko ajan tuli uusia ostajia. Mennessään koteihinsa rouvat tuttuja tavatessaan kertoivat kauniista tuoreista silakoista torilla, ja yhä uusia rouvia tuli. Tottahan kaloja osti mieluummin kalastajalta kuin kaupasta, niissä ne usein olivat vanhoja ja punasilmäisiä.

Myytyään kalansa Jaakko toimitti ostokset. Apteekista hän osti uuden rasian pirunpaskasalvaa ja pullon kalanmaksaöljyä Irjalle, kun se oli ollut niin kalpea ja ruokahaluton jo pari viikkoa. Myyjäkin sanoi, että se oli erittäin terveellistä. Mistä Jaakko olisi tiennyt, että pullo kotona työnnettiin kaapin nurkkaan itkun säestyksellä. Siirtomaapuodista sai muut kotiin vietävät - väskynöitäkin pyhiksi, rintasokeria ja kilon appelsiineja, ehkä ne virkistäisivät Irjan mieltä.
Jaakko oli saanut elämänsä päiväpalkan!

Kotimatkalle lähtiessään hän jutteli hevoselle:
- Jos koetettaasihin taas ... Pian on pyhiäkin ja saarahan levätä. Katsellessaan ajokkinsa kevyttä hölkkää ja kotiin päin käännettujen korvien liikahtelua, Jaakko muisteli kaikkia niitä hevosia, joita hänellä oli ollut. Niillä on oma luontonsa kuin ihmisellä. Joku luontuu isäntänsä työtoveriksi ja ymmärtää ajataksetkin. Sellaisen hevosen kanssa ei ollut koskaan yksin. Jaakko otti sokeripalan taskustaan kesken menon, taputti hevostaan kaulalle ja se hamuili melkein hellästi sokeripalan suuhunsa. Sen matkansa jälkeen Jaakko alkoi joskus Almaltakin kysyä, minkä tähren ihmisen täytyy tehdä työtä yli änkänsä saadakseen edes velkansa maksetuksi - aina "otsa hiessä", jotta jälkeen jäisivät edes selvät paperit, vai lasten vuoksiko, että olisi jotakin jättää heille, ikäänkuin terveisinä toisesta maailmasta.

Lähde: Ote Irja Sormusen kirjasta Elämää Airiston takana, Herättäjä-Yhdistys, Lapua 1994