luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

SAARISTON KOULUT

 

Arkipäivän koulunkäyntiä 50-ja 60-luvuilla

Sinikka Syväluoma

Arkipäivän koulunkäynnin luonne oli 50- ja 60-luvulla vielä verkkaista; kiireen tuntua ei ollut. Työtahti oli rauhallista, ei ollut tarvetta hosua vaan jaksettiin odottaa, että hitaampikin pääsi mukaan. Mustepullo nökötti pulpetilla ja oppilaat pakersivat arkista aherrustaan kyynärpäistä paikatuissa villatakeissaan ja mustetahroja sormissaan. Sodan aiheuttaman muuttoliikkeen jonkinasteisilta konflikteilta ei voinut välttyä mutta ylipäätään työrauha koulussa oli itsesteän selvä. Opettajilla oli arvovaltaa ja heidän sanaansa uskottiin.

Opetuksen luonne

HYVÄSTI AAPISKUIKKO-nimisessä, II- ja III-luokkalaisten lukukirjassa vuodelta 1958 heristellään sormea hyvin opettavaiseen sävyyn kun halutaan painottaa lasten mieleen koulunkäynnin tärkeyttä.

"Mutta miksi olemme tulleet tänne kouluumme? Katsokaas pojat ja tytöt, Suomessa on oppivelvollisuus. Meidän lakiemme mukaan kaikkien täytyy käydä koulua monta vuotta. Velvollisuudenne on oppia. Suomen lait tahtovat, että kaikki lapset saavat tietoa ja taitoa. Tieto on valtaa. Tietämättömyys vie köyhyyteen ja kurjuuteen. "

Tuohon aikaan asioita vielä opeteltiin ulkoa eikä oppilaiden omaan luovuuteen panostettu. Opettaja Leo Jokinen Kirkonpiirin koulussa pyrki murtamaan tällaista ulkoaopettelemista ja valmiin mallin mukaan toimimista. Kuvaamataidon tunnilla kannustettiin omaan sisäiseen ilmaisuun, opettaja Jokinen kun itsekin harrasti taidemaalausta.

Matematiikka oli se aine, johon Leo Jokinen myös erikoisesti panosti. Opettaja pyrki jakamaan omaa innostusta oppilaisiin ja välillä matematiikkaa opetettiin niinkin omaperäisesti, että varsinaista oppikirjaa ei ollut käytössä ollenkaan vaan oppilaat tekivat itse kirjansa. Matematiikan tunnilla teoriaan muutettiin käytännöksi esim. niin että laskettiin kuinka monta kertaa opettajan auton ns."rättisitikan" rengas pyörähtää ympäri matkalla Askaisista Turkuun. Pyrkimys siihen, että oppiminen lähtee sisäisestä oivalluksesta, eikä niinkään ulkoapäin tulevasta opettamisesta oli kyllä vuosikymmeniä ajastaan edellä

Mainitun kaltaisia opetusmenetelmiä kokeiltaessa oltiin kumminkin oikeilla jäljillä. Myöhemmin 90-luvulla kun Suomessa ylipäätään alettiin puhua opetustapojen radikaalista parantamisesta on sillä nimenomaan tarkoitettu oppilaan sisäisen oivalluksen kehittämistä.

Keskipiirin erityispiirteet

Jos oli Kirkonpiirin koulu, 90-luvun termiä käyttääksemme, ikäänkuin kuvaamataito- ja matematiikkapainotteinen, niin Keskipiirin koulua voitaisiin hyvällä syyllä kutsua liikuntakasvatuspainotteiseksi. Kunnan urheilukenttä oli niin lähellä koulua, että kentän tarjoamia mahdollisuuksia voitiin käyttää hyväksi liikuntatunneilla. Uimassa käytiin Pukkilan rannassa polkupyörillä ja kesällä opettaja Antero Huusko piti siellä myös uimakouluja. Livonsaaren Samppavuorelle pyöräiltiin tutustumaan hiidenkirnuihin ja vuorelta avautuvaan upeaan maisemaan. Talvella luisteltiin Veräjänkorvan rantaan itse tehdyllä luistinradalla ja koulun taustametsä tarjosi erinomaiset olosuhteet hiihdolle.

Iltapäivisin tapahtuva kerhotoiminta koululla on ollut vapaaehtoista ja riippuvaista siitä, minkä alueen kukin opettaja on tuntenut omakseen. Opettaja Toini Huuskon kerhossa opiskeltiin englannin kieltä. Keskipiirin koulun yläkerroksessa oli myös kunnan pääkirjasto, jonka toiminnasta vastasi opettaja Antero Huusko. Keskipiirin oppilaat olivatkin ikäänkuin etulyöntiasemassa voidessaan käyttää hyväkseen käsikirjaston materiaalia ja kirjastoon tulleita erilaisia julkaisuja. Kuusikymmentäluvun puolessavälissä kirjasto siirrettiin Säästöpankin uuden rakennuksen alakerrassa oleviin tiloihin kirkon läheisyyteen ja samalla kirjastonhoitajan virkaan valittiin EILA JOKINEN. Hän toimikin tässä tehtävässä neljännesvuosisadan aina 90-luvulle asti ja tarvittaessa hän hoiti myös opettajien sijaisuuksia kouluilla.

Omatoimisuutta ja kilpailuja

Itsetekemisen meininki toteutui monella tapaa tuon ajan koulussa. Joka syksyiset puolukkaretket, johon osallistuivat kaikki kunnan koululaiset, olivat itsestään selvyys. Metsästä kerättiin itse puolukat koko lukuvuoden tarpeeksi. Talven tultua oppilaat tekivät usein itse ladut koulun lähimaastoon, missä sitten välitunneilla hiihdeltiin. Vanhemmille oppilaille uskottiin välituntivalvonta.

Omatoimisuuteen kannustavia tempauksia järjestettiin kouluilla. Esimerkiksi Keskipiirin ja Kirkonpiirin koulujen oppilailla oli 50-luvulla iso yhteinen maantien penkkojen puhdistustempaus. 0ppilaat lähtivät omilta kouluiltaan samaan aikaan ja lähestyivat toisiaan puhdistaen samalla maantienvarret ja kun joukot kohtasivat oli myös tehtävä suoritettu loppuun. 60-luvun projekti kullakin koululla oli vuosikymmenen uuden ihmelaitteen eli television hankinta koululle. TV hankittiin omin voimin jätepaperikeräyksellä saaduin varoin. Aivan oman lukunsa muodostivat myös urheilukilpailut koulujen välillä. Lemun koulujen kanssa oli usein jalkapallo-otteluja. Askaisten kolme koulupiiriä kisailivat keskenŒŒn vuosittain hiihtokilpailussa. Livonsaaren koulun oppilaat olivat hyvien hiihtäjien maineessa ja Livonsaaren urheiluseuran nuoret isännät pitivät huolen siitä, että heti kun lumi tuli, tehtiin myös harjoitusladut koulun välittömään läheisyyteen. Mutta hiihdettiin sitä muissakin kouluissa. Keskipiirin koululla opettaja Antero Huusko puolestaan huolehti siitä, että koulun taustametsässä oli kunnon hiihtoladut harjoittelua ja kilpailuja varten. Jokatalvinen taistelu kiertopalkinnosta, Hiihtäjäpoika- taulusta oli ankaraa. (Nykyisin kyseistä taulua voi ihailla Livonsaaren Seurojentalolla)

Tuhlausta ei tunnettu

Kunnan taloudenpito oli tiukkaa, siitä piti huolen sekä taloudelliset realiteetit että kunnansihteerinä pitkään toiminut tarkkaakin tarkempi Osmo Kurkilahti. Eikä koulunkäynnissäkään tuhlausta tunnettu ;oppikirjat kiersivät lapselta toiselle, eikä tullut kuuloonkaan, että kirjoihin olisi saanut pienen lukijan jäljiltä jäädä pientäkään tahraa puhumattakaan alleviivauksista tai muista merkinnöistä. Mikäli oppilas tarvitsi uuden kynän tai kumin tarve oli perusteltava.

O. Kurkilahden säästäväisyys meni niinkin pitkälle ettei hän olisi vaihtanut johtokunnan jäseniäkään uusiin. Eräskin jäsen olisi halunnut luopua luottamustehtävästeän vedoten siihen, etteivät hänen lapsensakann enää käyneet kansakoulua. Tähän Osmo Kurkilahti totesi: "Eihän kaikkien johtokunnassa tarvitse olla lapsellisia, voihan siellä olla joku aikuinenkin mukana."

Mihinkään pitempiin reissuihin ei ollut varaa. Kevään retket tehtiin yleensä Turkuun, Poriin, Hämeenlinnaan tai lähikuntiin. Ylempien luokkien oppilaat saattoivat päästä tutustumaan Kansallismuseoon Helsinkiin asti. Tuohon aikaan oppilaiden maailmankuva oli vielä niin kapea, että Helsinginreissujen mieleenpainuvimmaksi tapahtumaksi osoittautui neekerin näkeminen pääkaupungissa!

Pieni välikohtaus

Vuosina 1956-61 opettaja Helmi Petäjäinen oli 4 v. ajan virkavapaalla toimien opetustehtävissä toisella paikkakunnalla. Johtokunta huolestui lopulta ja kääntyi kansakoulun tarkastajan puoleen asiassa. Tarkastaja otti kumminkin byrokraatin asenteen pitäytyen tarkasti lain kirjaimessa ja jätti vastuun johtokunnalle itselleen: "Askaisten Kirkonpiirin johtokunta on joka kerta antanut opettajalle virkavapausanomukseen suosituksensa ja puoltavan lausuntonsa. Tämä asia on riippunut siis Teistä itsestänne."

Tämä pieni välikohtaus tuo mieleen sen pääpilarin, jolle kansanopetus aikoinaan Suomessa perustettiin ja jota tämän historiikin ensimmäisellä sivullakin pyritään painottamaan, eli opetuslaitoksen hallinta kuuluu kunnallisen itsehallinnon haltuun".

Lähde: Sinikka Syväluoma: Askaisten koululaitoksen historiikki. Moniste 1996