luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

LUONNONMAANTIEDE: SAARISTON VYÖHYKKEISYYS JA MAAN KOHOAMINEN

 

ULKOSAARI - TUHAT MUUTOKSEN VUOTTA

Juhani Vainio

LUONNON MAANTIETEELLINEN TAUSTA

Saaristorannikko

Saaristorannikko muodostaa avomeren ja mantereen välisen vaihettumisvyöhykkeen, jossa maa- ja vesialan suhteelliseen muutokseen liittyy muutoksia luonnossa sekä ihmistoiminnan luonteessa ja intensiteetissä. Sen erikoispiirteisiin kuuluu maa-alan vähittäinen kasvu saaristovyön ulkolaidalta mannerta kohti. Saariston laajuus riippuu reliefin syvyydestä ja kaltevuuskulmasta. Pohjatason kaltevuuskulma on korkeimpien mäkien lakitasojen kaltevuuskulmaa jyrkempi, koska meren mantereen puoleisessa osassa saariston suolassa tapahtuu nopeaa sedimentoitumista. Tänne syntyy viljely,viljelyyn soveltuvaa maata ja edellytyksiä maatalousvaltaiseen asutukseen.

Kallioperän rakenne ja maankohoaminen

Saariston luonteen määrää vanha loivasti aaltoileva subkambrisen peruskallion kulutuspinta, etelään kallistunut peneplaani. Se on juuriaan myöten kuluneen svekofennialaisen vuorijonon perusrakenteita, jonka gneissi- migmatiittikallioperässä esiintyvää itä-länsi-suuntausta monet kohoumajonot noudattavat. Seurauksena on maisemalle tyypillinen juovaisuus. Murtumalinjat näkyvät selvästi muun muassa Rymättylän maisemissa sekä Korppoon pääsaaren eteläpuolisilla reunasaarilla. Lisäksi aluetta luonnehtivat likimain pohiois-eteläsuuntaiset murtumalinjat, jotka katkovat liuskeiden suuntausta noudattavat kohoumajonot saariksi. Kihti, Teili ja Airisto ovat alueen syvimmät tämän suuntaiset vajoamat.

Murtumalinjojen merkitys on kaksitahoinen: meressä ne muodostavat syviä suolaisia vesiliikenteen väyliä ja maalla pitkiä kapeita savikoita, joille on raivattu saariston pellot. Savikoita lukuunottamatta saaristossa on varsin niukasti muita irtaimia maalajeja. Kalliopaljastumien lomassa on hajallaan pieniä moreenikenttiä. Soraa ja hiekkaa on toisen ja kolmannen Salpausselän harjujaksoilla etelässä (esim. Jurmo) ja pitkittäisharjuina idässä (Paraisten länsiosat). Suuria vedenalaisia soraesiintymiä on Korppoon ulkosaaristossa Jurmossa ja Utössä. Etelässä ulkosaaristossa on myös maankohoaminen vähäisempää (4 mm/vuosi) ja vaikutuksiltaan pienempää kuin rannikkolla (6 mm/vuosi) ja saariston sisäosissa.

llmasto ja kasvillisuus

Ilmastollisesti saaristo on Manner-Suomea merellisempi. Talvet ovat leudompia ja terminen kasvukausi pidempi (noin 240 päivää), erikoisviljelyä suosiva. Jäätalven pituus vaihtelee ulkosaariston viidestä sisäsaariston kahdeksaantoista viikkoon. Liikenteen kannalta kiusallinen kelirikko kestää keväisin vajaat kaksi viikkoa.

Kasvillisuuden merelliset rajat sijaitsevat ulkosaaristovyöhykkeellä. Jos tarkastelemme Korppoota esimerkkialueena, niin lehtimetsän raja kulkee etelässä Kählön, Brunskärin ja Björkön kautta. Myös Österskärissä on pieniä tervaleppä- ja hieskoivumetsiköitä. Kuusen raja merta vasten kulkee Korppoon ja Nauvon reunasaariston etelärajaa pitkin. Mänty on saariston taloudellisesti tärkein puulaji. Sen kasvualue on hieman kuusen kasvualuetta laajempi.

Niittyjen ja laidunten lukumäärä ja merkitys on vähentynyt maassamme siinä määrin, ettei niitä ole enää tilastoitu vuoden 1950 jälkeen. Tosin saaristossa, jossa lähes jokaiseen yksittäiseen asumukseen kuului ainakin yksi lehmä, on luonnonlaidunten käyttö jatkunut pitkään 1960- ja 1970-luvulle. Saariston kuntien kokonaispinta-alasta peltomaan osuus vaihtelee 15 %:n molemmin puolin vähentyen mantereelta merelle päin.

SAARI KUROUTUU MERESTÄ

Kajakulma esimerkkinä

Oheisin piirroksin itse näyttelyssä ja tässä artikkelissa esitetyn saaren kehitys kallioluodosta asutuksi saareksi ja myöhemmin kesäasukkaiden lomanviettopaikaksi on osin kuvitteellinen. Saaren kehitys kuvaa tapahtumaketjua ulkosaaristovyöhykkeellä. Kuvitteellisuudelle rungon muodostaa Kajakulma-niminen saari Uudenkaupungin Pyhämaan edustalla.

Tämän nykyään noin 80 hehtaarin laajuisen saaren kuroutumisesta merestä oli laadittavissa autenttinen karttasarja, koska alueelta oli Neste Oy:n kolmannen öljynjalostamon sijoituspaikkaa tutkittaessa tehty tarkka kartta mittakaavassa 1:2000. Korkeuskäyrien väli kartalla on yksi metri.

Vuoden 1972 Pyhämaan öllynjalostamohankkeen yhteydessä suoritettu kartoitus sidottiin alueen keskimääräiseen maankohoamisnopeuteen 5,9 mm/vuosi eli metri/160 vuotta. Näin pystyttiin konstruoimaan saaren kasvu 160 vuoden jaksoin.

Tiedot saarella tapahtuneesta ihmistoiminnasta (kalastuksesta, metsästyksestä, karjanhoidosta jne.) saatiin lukuisista kirjallisuuslähteistä ja paikallisista arkistoista. Tärkeän tietoaineksen muodosti myös alueen vanhinta väestönosaa koskeva haastatteluaineisto.

Esimerkkisaaremme Kajakulma kuroutui merestä kolmena pienenä kallioluotona noin vuonna 800. Nämä nykyisen saaren keskijanalla sijaitsevat korkeimmat kohoumat ovat jääkauden kulkusuunnan kanssa samassa luode-kaakko suunnassa. Kovinta kulutusta kestävänä kvartsi-, maasälpä- ja graniittiselänteenä ne säilyivät parhaiten jääkausien aiheuttamalta eroosiolta ja muodostavat nyt saaren ytimen.

Ensimmäisten vedenpäällisten karien nousun jälkeen kesti parisataa vuotta, ennen kuin kasveista ensimmäiset jäkälät ja suolaisiin pärskeihin sopeutuneet ranta- ja kivikkokasvit asettuivat veden päällisen elollisen luonnon pioneereina pienille kallioluodoille aavan ulapan äärelle. Ensimmäiset kasvit kestivät hyvin suolaista murtovettä mutta myös tilapäistä kuiville joutumista. Näitä kasvilajeja Kajankulman saarella saattoivat olla vuoden tuhat paikkeilla esimerkiksi kallioilla kasvava haavankeltajäkälä ja kehräjäkälä sekä kallioiden rantakivikoissa kasvava merisuolake, hapsiluikka, merirannikki ja suolavihvilä.

Ensimmäisiä pesiviä eläinlajeja saarella, joka tuolloin oli pienehköjen karikkojen ja silokallioiden rykelmä, olivat luonnollisesti linnut ehkä merilokki tai lapintiira. Nämä ilmestyivät luodoille jonkin verran myöhemmin kuin ensimmäiset maan päälliset kasvit. Linnut runsastuivat nopeasti. Lokki- ja tiirakoloniat kasvoivat. Räyskät ja riskilät valtasivat omat luotonsa. Näitä seurasivat sotkat (lapasotka, tukkasotka) haahkat, kirviset (luotokirvinen, niittykirvinen) västäräkit ja myöhemmin korppi. Pajut ja puuvartiset kasvit antoivat tämän jälkeen suojaa yhä uusille lajeille.

Pienet luodot yhdistyvät saareksi

Kajakulman saaren kehityshistoriassa aika 1300- luvulta 1600- luvun puoliväliin merkitsi voimakasta kasvua ja muutosta. Lukuisten pienten luotojen ja karien rykelmä kasvoi yhteen noin 60 hehtaarin saareksi. Maankohoamista laakealla kallio- ja kivikkoperustalla täydensi sedimentaatio, madaltuvien kannasten ja salmien nopea umpeenkasvu. Myrskyjen rantaan kasaamat rakkolevävallit loivat hedelmällisen kasvualustan ruohostolle ja rantanlittyjen kasveille. Merestä kuroutuneet kallioaltaat madaltuivat. Hidas lampien umpeenkasvu alkoi.

Pääsaarta luonnehti 1300-luvulla pieni niitty ja lahdenpohjukan ravinteikas rakkolevävalli. Uusina kasvilajeina oli parisenkymmentä tulokasta luotojen eri mikrobiotoopeilla: kallioilla, kallioiden halkeamissa, niityllä, rakkolevävalleilla ja kivikoissa. Mahdollisia uusia kasvilajeja Kajankulman saarella 1300-luvulla olivat esimerkiksi kallioilla kasvava keltamaksaruoho ja ruoholaukka sekä kallioiden halkeamissa kasvava mänty, kanerva ja kataja. Niittykasveina olivat punanata ja ruokohelpi. Rakkolevävalleilla saattoi kasvaa rantakukkia, merisaunio ja merivirmajuuri.

Saaren koon ja korkeuden kasvun myötä lintumaailman yksilö- ja lajimäärät lisääntyivät nopeasti. Luodoille tulivat mm. ensimmäiset kahlaajat, meriharakka, karikukko ja tylli. Myös punajalkaviklo hakeutui yhteenkasvavien luotojen välisille lahdille ja lammille. Merikihu, pilkkasiipi ja koskelot löysivät saarelta pesäpaikkansa.

Saari oli jo vehreä 1500-luvulle tultaessa. Niitty oli laajentunut ja lehtipuut valtasivat kasvualaa saaren rehevimmästä osasta. Uusien kasvien luettelo on mittava: pihlaja, tervaleppä, hanhenpaju ja suoputki, rantaniityillä kasvoi esimerkiksi luhtakuusio ja vilukko, kun hiekalla taas ranta- ja juolavehnä.

Hylkeiden jälkeen ensimmäiset nisäkkäät saarella olivat jänikset. Näiden kanta vaihteli päiväpetolintujen ja huuhkajan kannanvaihtelula seuraillen. Talvisin jäänreunaa seuraavat ketut verottivat osan jäniksistä. Tämä riista kelpasi myös satunnaiselle metsästäjälle. Saaren korkeimpien kohoumien tuntumassa oli kivivalleja. Ne toimivat tähystys- ja väijymispaikkoina hylje- ja haahka-apajilla. Myös haahkan untuvien keräilyä harjoitettiin jo 1500- luvulta lähtien.

Tilapäisenä metsästyksenä, kalastuksena ja hylkeenpyyntinä alkanut ihmistoiminta saarella koki ensimmäisen menetyksensä, kun satamana käytetty suojaisa lahti alkoi umpeutua.

Kausiluontoinen kalastus ulkoluodoilla

Vuosisadan lopun suuret katovuodet ja niitä seuranneet jatkuvat sodat ja maan yleinen köyhtyminen kohottivat ulkomerikalastuksen merkitystä. Kalastus oli pääosiltaan silakan pyyntiä. Se oli erittäin voimakasta 1500-luvulla. Kiinnostus silakan pyyntiin ulkosaaristo-oloissa väheni 1600-luvulla ja 1700-luvun alkaessa pyynti miltei tyrehtyi.

Silakkaa pyydettiin verkoin ja katiskoin. Verkko ja nuottapyynnistä osa tapahtui ulkomerellä.

Vakka-Suomesta ensimmäinen maininta ulkomatalikoilla tapahtuneesta kalastuksesta on Pyhämaasta vuodelta 1583 tai 1584. Silloin Kajakulman lähistöllä Kammelan kyläläiset menettivät sekä veneensä että pyydyksensä pyytäessään silakkaa ja siikaa ulkomereltä ja heille myönnettiin tästä syystä verohuojennusta. Seuraava maininta on vuodelta 1696, jolloin kerrotaan kalastuksen tapahtuneen silakkaverkoilla kahden miehen venekunnittain. Silakkaa pyydettiin "isokudun aikaan" Ja ukon päivästä Mikkelin päivään (27.7.-29.9.) muun muassa Uudenkirkon eli Kalannin ulkopuolisilta vesiltä eli sieltä missä esimerkkisaaremme sijaitsee.

Silakan ohella pyydettiin verkoilla myös siikaa sekä silliä 1500-luvun jälkipuoliskolla Varsinais-Suomen ulkomerialueelta ja Porin edustalta. Sillin verkkopyynti jatkui 1600-luvulla eteläisellä Selkämerellä ulompana rannikosta. 1900-luvun alussa silli vetäytyi yhä ulommaksi ja hävisi kokonaan. Viimeksi sitä pyydettiin verkoilla Isokarin ja Vekaran vesiltä.

Siika tuli hyvin varhain silakan rinnalle tärkeäksi pyynnin kohteeksi, verotusvälineeksi ja rahatulojen antajaksi. Niinpä vuonna 1633 kammelalaiset tilalliset maksoivat veronsa siikoina.

Syyskutuisen silakan pyynnin merkitys on nähtävä ajan sosioekonomista taustaa vasten. Monitoimitaloudessa elävän rannikon väestön peruselintarvikkeisiin kuului suolasilakka jonka tuottamiseen silakan verkkopyynti tähtäsi. Suolasilakka oli myös tärkeä kauppatavara, jonka myynti toi käteista rahaa. Rahalla taas voitiin ostaa hyödykkeitä, joita oma tila ei kyennyt tuottamaan.

Ulkosaaristoalueilla rakennettiin runsaasti kalamajoja silakankalastuksen ensimmäisenä kukoistuskautena 1500- 1600-luvuilla. Myös esimerkkisaaremme Kajakulma sai suojaisen satamalahden Pirtinhaminan rannalle omat kalamajansa. Sesonkiluonteinen asuminen kalakareilla usean ruokakunnan yhdyskunnissa oli tyypillistä Ahvenanmaan saaristossa sekä Perämeren alueella niin Suomen kuin Ruotsinkin puolella. Kalakarien suosio kalastustukikohtana perustui paitsi lähellä sijaitseviin silakka-apajien myös karien tarjoamiin luonnonsatamiin ja oikeuteen kalastaa ulkomerellä. Kalanpyytäjille tarjoaman yösijan ohella kalamajoilla oli pyydyssuojan ja pyydysten kuivatuspaikan funktio. Pyydykset kuivatettiin kuitenkin yleisimmin ulkona silokallioilla tai näille paririviin asetettujen kivien varassa tai vapeilla. Vanhimmissa kalamajoissa ei useinkaan ollut tulisijaa. Kalastuksessa käytettiin kookkaita pyydyksiä, ja kalat suolattiin ulkona, joten silakan ja verkkojen käsittely vaati runsaasti väkeä.

Pyydysten päivittäinen kuivatus oli välttämätöntä, koska ne oli valmistettu kotitekoisesta pellavalangasta. Paitsi parkitun verkkoliinan niin myös verkon muiden osien kuivatus oli välttämätöntä, jotta ne olisivat kestäneet käytössä mahdollisimman kauan. Verkon osia ovat verkkoliina, ylinen ja alinen paula, verkon kivet eli porhot, jotka pienemmissä verkoissa olivat taskuissa, sekä puiset kluput ja tuohesta tai korkista tehdyt pullot. Suurissa silakka- ja siikaverkoissa ei 1800-luvulta lähtien ollut taskula, vaan kivet (porhot eli porhonkivet) oli kiinnitetty pieniin nuoranpätkiin, josta ne helposti saatiin jätetyksi veneeseen, kun verkot vietiin kuivumaan ja taus kiinnitettyä niihin, kun lähdettiin kalaan.

Verkkojen kuivatus katsottiin niin tärkeäksi, että sen avulla pyrittiin luomaan järjestystä parhaille kala- apajapaikoille. Pyhämaan kuntakokouksen pöytäkirjasta 19.4.1896 löytyy määräys, jonka mukaan kellään ei ole lupaa laskea verkkojaan samalla paikalle ennen saman päivän iltapäivää, jos hän ei ole välillä verkkojaan kuivattanut.

Karjan laiduntaminen ulkoluodoilla

Pyhämaassa tiedetään harjoitetun karjan yhteislaiduntamista ulkoluodoilla jo ennen isojaon aikaa ja pitkälle sen jälkeenkin. Kajakulma oli jo 1700-luvulla Kettelin kylän yhteinen hiehojen eli toistalvisten vasikoiden laidunsaari. Myöhemmin Kajakulmaan sai kukin kylän viidestä kantatalosta viedä kymmenen lammasta ja kolme hiehoa. Karja vietiin saarille keväällä ja tuotiin takaisin syksyllä Mikkelin päivän aikaan. Eläimet otettiin kiinni ajamalla ne saaren niemekkeeseen. Villiintyneiden eläinten kiinniotto vaati paljon väkeä. Kiinteitä aitauksia eläinten laiduntamiseen, keritsemiseen tai kiinniottoon ei tiedetä käytetyn.

Laiduntamiselle tärkeitä olivat saaren niityt, saraa kasvavat suot sekä rantalepistä kasvanut pieni metsikkö. Uusia tulokkaita ja laiduntamiselle tärkeitä kasveja oli 1700-luvulla monia. Tervaleppälehdossa kasvoivat mm. puna-ailakki, karhunputki, taikinamarja ja mesiangervo. Laidunniityillä korkea kasvillisuus, esimerkiksi luhtakastikka ja metsälauha, väheni samalla kun matalat pikkuheinät ja ruohot, kuten esimerkiksi nurmirölli, lampaannata ja rohtotädyke hyötyivät laiduntamisesta. Niityillä viihtyivät hyvin myös huopakeltano, niittyräpelö, siankärsämö sekä päivänkakkara. Rantalaiduntamisesta hyötyivät esim. ratamosarpio, äimäruoho ja paunikko, kun taas merikaali väheni. Myrkylliset kasvit, kuten niittyleinikki ja sananjalka eivät kelvanneet lampaille syötäväksi.

Kiinteän asutuksen vaihe

Saarelle syntyi asutusta toisen suuren silakankalastuskonjuktuurin aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla. Silakan kysyntä voimistui suurten nälkävuosien jälkeen. Mantereen voimakkaasti kasvanut väestö tarvitsi proteiinipitoista korkealaatuista hyvin säilyvää ravintoa. Asutus levisi tällöin uloimmille saariston luodoille ja reunasaariston pikkusaarille sekä pääsaarten ja mantereen syrjäisemmille niemille. Asutuksen maksimi Turun saaristossa sauvutettiin 1890-luvulla ja väkiluvun maksimi 1910-luvulla. Jokaiseen asuttuun ulkosaaristoasumukseen kuului päärakennuksen lisäksi navetta ja jonkinlainen rantavaja, joko pyydyksiä tai venettä tai kumpaakin varten. Muut rakennukset kuvastivat tilan vaurauden suuruutta. Päärakennuksen koossa saattoi myöhemmin 1930-luvulla heijastua pirtuajan yrittämisen henki.

Viime vuosisadan lopun saariston talot ja torpat olivat harmaita maalaamattomia pieniä rakennuksia suojaisan satamalahden rannalla. Kivi- tai puuaidalla rajattu perunamaa, navetta lantapattereineen, verkonkuivatustelineet eli vapeet ja kivisilta ja ruuhi sen kupeella liittyivät erottamattomasti tilan pihapiirin kuvaan (kuva 3). Lapsia oli paljon ja työpäivät olivat pitkiä. Elettiin lähes omavaraistaloudessa. Matkat kylille tehtiin soutaen tai seilaten. Moottorit ilmestyivät raskaihin ruuhiin vasta 1900 luvun alussa.

Saaren asuttamisvaihe oli voimakasta raivauksen aikaa. Luonnonmaisema muuttui kulttuurimaisemaksi. Rakennukset ja laitteet pystytettiin. Saarelle raivattiin peltoa tervaleppälehtoon. Lampaiden laidunniityt aidattiin ja suoheinät niitettiin. Karja sai laiduntaa karuimpia niittyjä ja rantoja. Lehdestys alkoi. Karja ja viljelys takasivat tilalle ruuan, kala antoi särpimen ja toi vähän varallisuuttakin. Kasvikunta koki suuren muotoksen. Peltokasvit vuorottelivat. Niiden muassa tulivat peltorikkakasvit ja viljelykarkulaiset. Pihakasvit lisäsivät saaren flooraa. Uutuuskasvien määrä saaren kehityshistoriassa on nyt mittavin. Pelloilla viljeltiin mm. ruista, ohraa, vehnää, perunaa, pellavaa ja hamppua sekä kaalia, lanttua ja ryytimaan kasveja. Sellaisia peltorikkakasveja, jotka häviävät viljelyksen päättyessä tai viljelytapojen tehostuessa, olivat mm. pellavaraiheinä, ruiskattara ja luoho. Esimerkiksi peltokanankaali, paimentatar ja ojakärsämö sekä jotkut pillikelajit viihtyivät selvästi viljelymaan ulkopuolellakin ja viljelyn päätyttyä. Viljelykarkulaisista kumina selvisi vain kulttuuriympäristössä. Kun taas luonnonvaraisessakin ympäristössä selvisivät viljelykarkulaisista mm. timotei, nurmipuntarpää, puna-apila ja alsikeapila. Pihoilla ja poluilla kasvoivat taas tallaamista kestävät, ihmisen mukana saapuneet pihasauniot, piharatamot ja kylänurmikka.

Asutus autioituu

Ulkosaariston kalastustorppien asutusvaihe kesti yleensä vain kaksi kolme sukupolvea. Autioitumisprosessi alkoi hitaasti jo 1910-luvulla, pysähtyi sotien jälkeisen siirtoväen asutustoiminnan ansiosta joksikin vuodeksi 1940-50- luvun taiteessa, mutta voimistui jälleen 1950-luvun jälkipuoliskolla. Voimakkainta autioituminen oli 1960/70 luvun taitteessa. Tällöin loppui kuvitteellinen pysyvä asutus Kajakulmankin saaresta. Kolmannen kalastajasukupolven lapset muuttivat yksi toisensa jälkeen ansiotöihin läheiseen kaupunkiin, maakuntakeskukseen Turkuun ja osa aina Ruotsiin asti. Vanhukset siirtyivät iän karttuessa vaikeiden liikenneyhteyksien takaa ulkosaareltaan kunnan keskustaan veikkausvaroin rakennettuun vanhusten palvelutaloon.

Kesäasutuksen, virkistyskäytön ja luonnonsuojelun aika

Maanviljelyksen, laidunnuksen ja lehdestyksen päätyttyä saaren kulttuurimaisema rappeutuu. Villi luonto valtaa jälleen elintilaa itselleen. Saari pensakkoittuu. Pellot ja polut ruohottuvat ja kasvavat umpeen. Lammet soistuvat nopeammin. Ruohikko ja kaislat valtaavat rannat laidunnuksen ja niiton päätyttyä. Luonto pyrkii kohti klimaks- tilaa. Rahkasammalkasvustosta syntyy varsinaista turvetta, joka heikentää puiden kasvua. Soistuminen alkaa metsissä.

Kalastustilan vanhat rakennukset ovat edelleen hyvässä kunnossa. Niistä on tullut tilalta lähteneiden lasten kesäasunto. Perheiden kasvaessa saaresta erotetaan kullekin lapselle oma huvilatontti. Satamapaikka säilyy yhteisomistuksessa ja on kesäisin täynnä toimintaa. Virkistyskalastus, veneily, vesihiihto ja surffaus tuovat uutta vauhtia saaren kuva- ja äänimaisemaan. Puuveneet vaihtuvat lasikuituun keskimoottorit perämoottoreihin. Arimmat lintulajit ja kasvit kaikkoavat.

Tästä kaikesta hätääntyneenä yksi saaren viimeisten asukkaiden perillisistä rauhoittaa oman rakentamattoman osuutensa saaresta luonnonsuojelualueeksi. Liikkuminen tällä linnuston suojelulle varatulla niemekkeellä on kielletty 1.5. ja 30.7. välisenä aikana. Eläinten ja kasvien häiriötön lisääntyminen taataan ja pystytytään välittämään näin jälkipolvienkin ihailtavaksi. Luontoa hoidetaan. Sitä ei päästetä täysin villiin tilaan. Hoitotoimin pyritään säilyttämään ne olosuhteet, mitkä vapaan laiduntamiskauden aikana vallitsivat. Saari on nyt muuttuvan merimaiseman osana tärkeä kokonaisuus monimutkaisesta ja rikkaasta kehitysprosessista.

Lähde: Muuttuva vesimaisema. Turun maakuntamuseo, näyttelyesite 11. Turku 1987