luonto | historia | elinkeinot | liikkuminen | kestävä kehitys | kulttuurimaisema | kieli ja kirjallisuus | koululaisten lehti

 

MAA- JA KARJATALOUS

 

Kustaa Vilkuna: Talonpojan suvinen lehto

Kesän vehreyden kattama lehto oli entisajan maalaisen taloudessa varsin tärkeä nautinta-alue, monin paikoin jopa talouden kolmas säie pellon ja niityn lisänä. Karja sieltä etsi kesäravintonsa, lehdenriipijät haudeainekset, parkinkiskoja pajupensaat, kontti- ja virsumestari tuohet ja tanot; sieltä olivat peräisin monissa vaiheissa tarvittavat vitsakset, kuoret, selät, piispuut ja pahkat. Tärkeintä siellä oli kuitenkin lehdenteko, lampaiden ja osaksi hevostenkin talviravinnon hankinta.

Siellä, missä vehmasta lehtoa, koivikkoa ja haavikkoa oli tarpeeksi, kaadettiin ja katkottiin entiskaikkan huoletta puita niin paljon, että niiden oksista voitiin taittaa kylliksi talvevaraksi lehdeksiä ja sitoa kerpoja. "Häkki heiniä ja sata kerpoa lehtiä"on vanha lampaan talvimuonmäärä. Mutta missä puuta on vähän, lehtotalous on kehittynyt varsin säännöllisiin muotoihin. Näin on laita Turunmaan saaristopitäjissä, joissa kuitenkin lehdenteko on siirtymässä muistojen joukkoon. Siellä ei puita kaadeta, niistä vain taitavasti kootaan lehti- ja varpusato.

Ison matkaa toistasataa vuotta sitten Taivassalon kirkkoherra Lencquist kirjoitti Åbo Tidningeniin paikkakuntansa erikoisuutena, että siellä "latvotaan lehtipuut". Tämän tiedonannon opastamana lähdimme uteliaisuudessamme katsomaan, vieläkö siellä merimaassa joku muistaisi, millaista se "latvominen" oli. Jo Askaisissa alkoi tienvarsilla näkyä vanhoja, lyhytrunkoisia, monihaaraisia ja hatavaoksaisia koivuja, joista kohta saattoi päätellä, etteivät ne luonnostaan ole kasvaneet sellaisiksi. Merimaskussa niitä näkyi jo enemmän ja Rymättylässä ja Velkualla jne. tuskin silmään osui vanhaa koivua, jolla ei olisi ollut tuota tyypillistä muotoa. Kyselimme alkuasukkailta syitä ja saimme tietoja.

Entisaikaan siellä jokaisesta nuoresta koivusta tai haavasta, joka oli ylennyt parin sylen mittaiseksi, lyötiin latva poikki. Tästä puu yltyi haaromaan ja työnsi ilmoille paljon lehteviä oksia. Muutamana kesänä tuli sitten lehdestäjä tikapuineen sen juurelle, nousi muutaman askelen ja katkoi kärköllään useita lehtevimpiä oksia ja haaroja. Taas puu sai elää rauhassa 8 - 10 vuotta, kunnes sama oksinta uusiintui, ja lehdestäjä korjasi entistä runsaamman sadon. Puu yhä vain vahvistui ja työnsi entistä tuuheammat lehdet ja varvut kurottamaan valoa ja ravintoa.Mutta lehdestäjä myös oli yhtä väsymätön, puun hän muisti aina säännöllisin väliajoin. Vihdoin ikäkoivu alkoi kyllästyä, lehdistö pieneni, ja lopuksi tuli kesä, jolloin siihen ei ilmestynyt ainoatakaan vihreätä oksaa; puu oli kuollut, ja siitä oli tullut kaakinpuu, joka talvensuussa kaadettiin polttopuuksi. - Kunnon talossa oli säännölliset puskamaat, joista vain muutama kesässä oli lehdesvuorossa. Milloin oli vuorossa härkähaka, milloin vasikkahaka tai se ja se luoto, rantapuosta tai niitynrinta, joten lehdessato oli aina taattu, sillä koivu ja haapa vikoivat haavojaaan 7 - 10 vuotta, leppä taas oli paljon nopeampi.

Lehdenteko oli kesän viehättävimpiä töitä. Metsässä käytiin parittain, mies ja nainen. Mies tietysti katsoi parikseen mieluimman naisen puolen ja päin vastoin. Työ oli aina urakalla, parin piti päivässä saada 120 kervosta pystyyn. Aamupäivän mies kiipeili puissa ja katkoi harkiten oksia - äkkinäinen surmasi helposti puun. Maassa nainen karsi kasket ja latoi lehdekset sopiviin kervon kasoihin. Ehtoopuolella, kun ensin oli syöty eväitä ja levätty, sidottiin kervot ja pystytettiin kuivumaan. Nainen kuitenkin etupäässä etsi vitsakset ja mies sitoi. Lehdestäminen suoritettiin kesän kukkeimpana aikana heinän- ja elonkorjuun välissä. Lämmin vehmas lehto, suven hyvien tuoksujen täyttämä ilma ja iloinen kilpatyö muodostivat lehdestämisen tekijöilleen varsin miellyttäväksi puuhaksi, joka vieläkin nostaaa vanhan isäntämiehen ja emännän mieleen kauneimpia nuoruusmuistoja.

Syksyllä kervot koottiin joko kantaen tai hevosella kekoihin ja peitettiin oljilla, tai koottiin ne lehtilatoihin, joita vieläkin näkee siellä täällä keskellä tiheintä lehtoa. Syystyönä tehtiin myös lepistä kerpoja, sillä niistä tuli vasta kylmänpuremina hyvänmakuisia. Kerpoja tarvittiin paljon, kun taloissa elätettiin talven yli 20 - 30 lammasta ja kun hevosetkin söivät kappaleen. Mutta järjestelmällisen lehdon käytön ansiosta lehdeksiä aina riitti. Kaikki irtisaatu käytettiin mahdollisimman taloudellisesti. Lampailta karsinoihin jääneet varvut hakattiin kuivikkeiksi ja lannanjatkoksi; oksien ruodot eli kasket koottiin polttopuiksi. - Vanha lehtotalous on kansatieteellisessä mielessä varsin alkukantaista taloutta, se on vuotuista sadonkorjuuta suoraan villistä luonnosta, ja sellaisena se varmaan on ikivanhaa.

 

Lähde: Kustaa Vilkuna, Talonpojan suvinen lehto. Kansan Kuvalehti 1934