Luonnon monimuotoisuus eli biodiversiteetti merkitsee elollisen luonnon monimuotoisuutta eli erilaisuutta ja vaihtelevuutta. Mitä enemmän eliölajeja ja niiden perintötekijöitä sekä erilaisia elinympäristöjä, sitä parempi.

Lajien säilyttämistä puoltavat useat tekijät:

• Eettiset ja moraaliset syyt
• Ekologinen tarpeellisuus
• Hyötyeläinten ja -kasvien jalostus
• Lääkekasvien käyttö
• Tutkimus ja opetus
• Esteettiset syyt

 Sukupuutot

Eläin- ja kasvilajeja on hävinnyt maapallolta ihmisen toiminnan vaikutuksesta jo varhain. Kaikkiaan n. 200 selkärankaislajin tiedetään varmuudella kuolleen sukupuuttoon 1600-luvun jälkeen. Todellisuudessa hävinneiden lajien määrä on moninkertainen, lajistoa ei vain ole tunnettu riittävän hyvin.

Viime vuosisadan loppupuolelta lähtien ja etenkin 1900-luvulla on eläinten ja kasvien sukupuuttoon kuoleminen kiihtynyt. Samalla yleisimmäksi häviämisen syyksi on tullut elinympäristöjen muuttuminen tai tuhoutuminen. Suurimmat ja nopeimmat muutokset tapahtuvat trooppisissa sademetsissä, joista on hävitetty viime vuosikymmenten aikana jo yli 40 % eli yli 100 milj. ha.

Lajien vähenemisen syyt

Merkittävin eliölajistoamme uhkaava tekijä on intensiivinen metsätalous. Kaikkiaan noin puolta uhanalaisista lajeista uhkaavat ensisijaisesti metsänhoitotoimet. Metsien käsittely vaikuttaa toissijaisena uhkatekijänä lisäksi lukuisten muiden lajien säilymiseen.

Tunnetuista uhanalaisuuden syistä toiseksi merkittävin on kulttuurialueiden ja muiden avoimien ympäristöjen kasvillisuuden sulkeutuminen, useimmiten niiton ja laidunnuksen loppumisen seurauksena. Elinympäristön sulkeutuminen on ensisijainen uhkatekijä lähes kuudesosalle uhanalaisista eliöistä, erityisesti putkilokasveille (31%) sekä selkärangattomille eläimille (19 %).

Taajamien, vapaa-ajan asuntojen, teiden ym. rakentaminen on tärkein syy lähes sadan uhanalaisen lajin (n.9 %) vähenemiseen. Jäkälistä noin neljäsosalla uhanalaisuuden pääsyynä on rakentaminen.

Pyynti, keräily, häirintä, liikenne ja kuluminen ovat tärkeimpiä uhanalaisuuden syitä yhteensä alle seitsemälle prosentille uhanalaista lajistoa.

Etupäässä soiden ojitusten vuoksi on uhanalaisiksi katsottu 5 % lajeista, enimmäkseen selkärangattomia eläimiä sekä putkilokasveja. Saman verran lajeja on uhattuna vesien säännöstelyn, voimaloiden ja tekoaltaiden rakentamisen, vesistöjen ruoppausten sekä pienvesien perkausten vuoksi.

Pientä osaa lajeista (3 %) uhkaa kaivostoiminta ja soranotto. Kemialliset haitaavaikutukset on katsottu pääasialliseksi uhkatekijäksi yli kahdelle prosentille uhanalaisista lajeista.

Lähde: Suomen Ympäristökeskuksen kotisivu
www.vyh.fi/syke/syke.html

Elinympäristöt

Lähes 45 % Suomen uhanalaisista lajeista elää metsässä. Selkärangattomien, sienten ja itiökasvien uhanalaisista lajeista noin puolet ovat riippuvaisia metsistä. Tärkeimpiä metsätyyppejä ovat lehdot ja lehtimetsät. Myös aarnimetsissä ja kuloalueilla elää runsaasti uhanalaisia lajeja.

Metsien jälkeen uhanalaisia lajeja elää eniten kulttuurialueilla, 22 %. Erityisesti kuivilla niityillä, kedoilla ja laidunmailla on paljon uhanalaisia putkilokasveja ja sieniä.

Kaikista uhanalaisista lajeista 9 % on vesien lajeja. Eniten uhanalaisia on virtaavissa vesissä. Myös rantojen lajisto on köyhtymässä. 9 % uhanalaisista lajeista elää rannoilla.

Erilaiset kalliot ovat ensisijaisia elinpaikkoja kaikkiaan 10 % :lle uhanalaisista lajeista. Lähinnä kasvit ovat riippuvaisia kallioista. Merkittävimpiä ovat kalkkikalliot.

Soilla elää noin 5 % uhanalaisista lajeistamme. Letoilla tavataan usein uhanalaisia putkilokasveja ja rämeillä monia selkärangattomia eläimiä.

Lähde: Suomen Ympäristökeskuksen kotisivu
www.vyh.fi/syke/syke.html

Elinympäristöjen suojelun keinot

Uhanalaisuuden merkittävin syy on elinympäristöjen tuhoutuminen. Vastaavasti sopivien ympäristöjen säilyttäminen on tärkein suojelukeino ja ilman sitä muut keinot ovat tavallisesti turhia. Monesti alueen suojelu riittääkin turvaamaan lajin säilymisen, mutta pahimmin uhatut lajit vaativat tuekseen myös hoitotoimia. Näin on esimerkiksi niittyjen, ketojen ja laidunmaiden kohdalla. Eniten hoitoa vaativat perinteisen maaseutukulttuurin muovaamille alueille sopeutuneet uhanalaiset lajit. Monien muidenkin ympäristöjen lajit voivat hyötyä suunnitelmallisesta esiintymispaikan hoidosta. Hoitotoimet määräytyvät aina lajin elinvaatimusten ja ympäristötyypin mukaan.

Lakisääteiset rauhoitukset ovat perinteisesti käytetyin lajiston suojelukeino. Luonnonsuojelulain mukaisesti annettavalla asetuksella voidaan tarvittaessa rauhoittaa mikä hyvänsä kasvilaji tai riistaeläimiin kuulumaton eläinlaji, jonka olemassaolo on käynyt uhatuksi. Lajirauhoitus ei Suomen lainsäädännön mukaan anna uhanalaistenkaan lajien esiintymispaikoille suojaa. Alueita saa rauhoitettujen lajien esiintymisestä huolimatta käyttää rakentamis- tai viljelytarkoituksiin. Esiintymät voidaan sen vuoksi parhaiten turvata muodostamalla kohteista luonnonsuojelualueita.

Lajikohtaisilla elvytystoimilla pyritään uhanalaisen lajin kannan voimistamiseen sen kuolleisuutta vähentämällä tai lisääntymistulosta kohentamalla. Äärimmäiset keinot häviävän lajin pelastamiseksi ovat lajin ottaminen kasvatukseen ja istutukset uusille paikoille.

Lähde: Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietintö 1985. 1 Yleinen osa.

Kaavamääräyksiin liitetään toiminnallisia ympäristön- suojeluvelvoitteita.

Tehdään kattava luonto- selvitys kaavoitettavan alueen luonnonoloista.

Tiedot uhanalaisten lajien kasvupaikoista sekä merkittävistä luonnonalueista toimitetaan kunnan kaavoitusviran- omaisille.

Arvokkaat kulttuuri- ympäristöt suojellaan rakentamiselta kaavalla.
Ei kaavoiteta pelloille.

Tiedotetaan kulttuuri- ympäristön hoidon mahdollisuuksista ja merkityksestä.