Antonim bäev

Mnää muista viäl valla hyvin dämäm bäevä, Antonim bäevä, nelikymmend aastaikka takasi. Sillo el viäl – helkkris nii – ja elä viäläkki Anders Anton Kringelin. Hän asus siihe aikka Isollp Poikkiskadull vastpäät Simeli ja ol hausk miäs, vaikk olikin givuloine. Antonim bäev ol sinä vuank keskviikko päevän. Tiista ehtost tlee Tasala Vilkk mnuun dyän ja sano: ”Kuulestis, niingos tiädä o huame Antonim bäev ja Kringelinin darvittis herättä huameltta vähä juhlalisemin gon davalist.”

  -Tarvittis mar niingi,- oleks ajatell, millaills se tapaduis. – Soittas semsis toimituksis pruukata ja jos Hakkri Iiro puhalais klarinettias ja snää krahnaisif fiooli, niin gyll mar siit jo koko juhl tliis.

   Mutt ei mnuum duuman Vilkullk kelvann. Se poik pan ai asjak kunttohon doisellt tavallk kon davalise ihmse, ja tuski mnää oli saanns sanotuks, millaill mnää ajattlin Gringelini herättämist, ennengo hän rupes kattlema mnuu niingon girko vaevast ja sanos: ”Soitta! - -  soiteta oikke semsis menois; soiteta ja päristellä. Mutt tykkäks snää, ett se o juhlalist. Ei yhtikäm behu. Toist se on go ammuta ja mnää olengi ajatell, ett Kringelin herätetäm barill laukauksell huame aamust.”

  - No niin, gyll se vaam bäis käy. Ammuta vaa. Mutt mistäst mek kaikk saam byssy? Em mnää vaa sunkkan dulf föleihi, jos snää yksnäs päräyttlep pyssyines, mnää tahdo amppuk kans ja kyll mnää sengin diädä, ett Hakkri Iiro ja ampput tahto, kon gerra ambumisen doimeis olla.

  - Ol vai olk, kukast täsä pyssyst om buhell ja pyssyj ajatell. Tykkäks snää, ett se olis juhlalist, jos joku snuu nimipäevälläs tliis akknas allp pyssyllp paukuttleema? Takkaks, ettäs heräisi haulpyssym bräiskäyksest?

  - Engöst mahdais sendä herät? Mutt Herra nimes, milläst mes sitt ammu, josei pyssyill?

  - Mill me ammu! – Kanuunallt tiätyste; eik siint tarvita Iiroj eik Aaroj; mes saa sen gahden doime valla hyvi. Snää laita Minervan ganuuna huameltta aikaisin dänn ja ko mnää se lada, ni mnää takka ett se käy kolmest pyssyst ja ussemastakkin, go se lauasta. Tiädäks se om boikka se Minervan ganuun; mnää ole sill ennengi jyräytell.

  - No om mar snuull vaan goeran guri, mutt ei snuu meiningis hulluma ol. Ja kyll mnää kanuunan dännt toimita hyvis ajois. Ko ensmäine lehterkuarm mene haminaha huame aamust, nii mnää hyppän guarmam bääll, mene Minervaham, bistän ganuuna säkkihi ja pääsen dalomboja heosell haminast kotti jällk kanuunoinen. Se käy niingo äksäst vaa.

    Ja niin mnää teingi. Minervan ganuun ol meill jo enne viitt seoravan aamun ja Vilkk rupes koht ladamisen doimeihi. Kruutti se poik ajo sinnp piolissi, nii ett mnää jo pakkasin dyyreksymän goko juhlalisutt ja kruutim bäälls se hakkas ja mänttäs rohtmi, nii ettei sill oll mittä määrä. Kyll mnää händ koiti hillitäkki, mutt luulettak, ett se mittä autt. Ei maare; se hakkas vaa vasarall ja puumbalikallt topningeitas kanuunaha ja sylk ai joukko, ett kummingim biukka olis menn. - Em mnää olp pali kanuuna ladamisen doimeis oll, mut kyll mnää se sendä ymmärsi, ett siit juhlalinem baukaus pit tleeman, go se lauasti, se Vilku lading. Sill ett kruutti siin ol, niingo sanott, oikkem Borvo mitall ja topningeit Vilkk ol hakanns se juur jämt täytte suuhu saakk. Olsitt nähnk, kuit tytyväise näköne Vilkk ol, ko hän ol saannt tyäs valmiks. Häne silmäs kiilsiväp pääs juur niingon dinaknapik, ko hän viäl kerran goitt sormellas, ett olik rohtmep piukas. Ja sitt hän siäppas koko rustingin gainlohos ja me läksin dosa pual kuude aikka aamustem bainaman Gringelinin dyä. Hissuksis me liikusi ja pääsin göökkihi, nii ettei Anton tiätänn mistä. Kuultti vaan, gom boik kuarsas toises huanes. Koko talos ei oll liikkell viäl kukka muu kom biik. Se ol tehn valu takkaha ja pelas siink kaffepannuines. Mutt mnää sanosi händ: ”Kuulestis flikk, menestis hiukam bois tiäld siitt muuri viärest, meill on däsä kans piänd toimitust.”

  Kyll piik meit vähäm bitkäst katos, mutt men se sitt sendäm bois muuri viärest, nii ett Vilkk pääs kanuunatas panema laillse asenntoho siihen dakall. Kaua hän stää siins sovittell ja justeeras, mutt viime se ol häne miälestäs hyvim baikallas ja mnää sano se, ett se näytt oikke juhlalised, ko se siin makas takalls suu päi Antoni huanett. Eik nys sitt tarvitt enä muut ko ruvet laukasemisen doimeihi. Mnää ajattli itteksen, ett kyll mar Vilkk sen gunnjan dahto ittelles, ko hän se ol ladannukki ja muutongi ol semnem byssmiäs. End mnää tahdk kiälttä, ett mnää hiukam belkäsingi stää kanuunam bahust ja siirsingi ittiän vähitelle ovem bualehem biika seljän daa. Mutt em mnää siälls saannk kaua seisso. Vilkk ott pärehe valu, tul mnuun dyän ja sanos: ”Jaaha, Kalkke, snää joudak kyll nähds sem biäne vaeva, ettäs laukaset tuan, go mnää ole ladinkkin doimittan.”

   Mnää ymmärsin gyll, ettei täsä ollk kysymyst vaevoist, muttko ett Villk pelkäs ja, niingo sanott, pelkäsi mnää, pahus soikko, ittekkin goko rustinkki. Mut samas silmäräpäykses mnää muistin, gui mnää oli maistraati edes saannk kehumist rohkeudestan, gon oli oll valu samottamas, sillon go engelsman Rauma haminam boltt. Ja ko mnää se muisti, ni mnää puri hammastan, graappasim bäresoito Vilkun gädest ja sohasi sillf fänkpannuhu.

   Sillo se paukatt! - - Jumalist, ko se paukatt! – Kyll se ol juhlalinen däräys! Kaffepann lens, Jumal tiäs, mihi, piik seisos silmä riipi raapim bääs eik saanns sanaka ulos suustas ja kaikk akknat talos krapisivap palasiks. Mutt Vilkk siäppas vähä äkkin ganuunan gainlohos ja kas näi lykkämäm bakko, Vilkk edell ja mnää peräs. Ja ko me olim bääs ulos portist, ni me huamasi, ett naaprisakki oliva akkna rikk. Ko mes se näi,  ni meillt tul viäl suureve kiiru. Mnää katosi sendän daanen ja sillo mnää näin Gringelinim bistäväm bääs ulos tyhjist akkumboogist ja mek kuulin go hän huus: ”Kyll mnää teijä vaa nää, junkkri.” – Em mes sendä ollk kuulevannas, kon garasim Balotondi makasiinetten daam biiloho.

    Mutt kyll se Vilkk ol aika poik! Ja hyvä kurssi ei meild kummaldakkam buuttunn, vaikkan se itt sano. – Arvakkast mitä met tei? Juu, ladattin ganuun uudestas ja ko se ol saatt kunttoho – se Vilkk ol siint toimes koko mestar – ni menttin doinen gert Gringelinin dyäm, banttin ganuun vanhallp paikalles ja jyskäytetti uus kert. Mutt se jälkke em me enä lykänn liässuhun go meni sisäll Antonin gousill. Ja hyvin Gringelin meit trahteeras ja kiit meit vähä mond kertta juhlalisest herätyksest. Ja juhlaliset täräykse ne olivakki. Niin gaikk tykkäsiväk, ko olivak kuull ne.

    Nii händ, muista mar mnää sem bäevä. Se ol siihe aikkan, go viäl sai vähä lystiäkkim bittä. Mutt menkkäst tähä aikka mailma panema jotta juhlalisemppa toime, ni ovaf fiskaali ja poliisik koht kimbusan.