Suomen lounaismurteilla on tunnusomaisena piirteenä ns. erikoiskahdennus, jossa sanavartalon kerakkeet (eli konsonantit)
k, p, t, s
esiintyvät suomen kirjakielestä poiketen kahdentuneina tietyissä taivutusmuotojen ryhmissä.


I.  Esim. kun suomen kirjakielessä sanotaan menköön, niin murteessa menkkö(n); vastaavasti kuuluvat kirjakielen seipäät, veteen, kiusaa murteessa seippät, vette(n), kiussa.

Ilmiön syystä antavat vihjeen kirjakielisten muotojen toisessa tavussa olevat pitkät ääntiöt (eli vokaalit) öö, ää, ee, aa (tai myös ii, yy, uu, oo), jollaisia ei voi esiintyä lounaismurteiden sanojen toisessa tavussa eikä yleensäkään ensimmäisen tavun jälkeen – kirjakielessäkin ne ovat aika uusia, sillä ne ovat vain joitakin satoja vuosia takaperin syntyneet kahden eri tavussa olevan ääntiön välisen kerakkeen kadottua ja ääntiöiden näin jouduttua samaan tavuun:

menköhön > menköön   (h kulunut pois)

seipähät > seipäät   (h kulunut pois)

vetehen > veteen   (h kulunut pois)

kiusaδa(pi) > kiusaa(pi)   (δ kulunut pois)

Samanlaisia pitkiä ääntiöitä on voinut syntyä lounaismurteistossakin ensimmäisen tavun jälkeisiin asemiin, mutta ne olisivat pituudellaan loukanneet pahasti lounaismurteiden ensimmäisen tavun vahvemmuutta muihin tavuihin nähden, ja siksi on ensimmäinen tavu kehittänyt itselleen lisäpituutta kahdentamalla loppuunsa k:n, p:n, t:n tai s:n:

ve-te-hen > ve-teen > vet-teen   (myöhemmin vielä:   > vet-ten > vet-te(n))

Lounaismurteiden jälkitavujen pitkät ääntiöt ovat olleet siis jotenkin virtuaalisia.


II.  Lounaismurteissa on sanan kahdessa perättäisessä tavussa olevien erilaistenkin ääntiöitten välinen kerake kulunut monessa tapauksessa pois, jolloin on kaksi erilaista ääntiötä sulautunut kaksoisääntiöksi eli diftongiksi.  Tämmöinen ensitavun jälkeinen supistumadiftongikin on pidentänyt tavua liikaa, jolloin sen alussa mahdollisesti ollut k, p, t tai s on kahdentunut.
Seuraavalaiset kehityskulut ovat olleet mahdollisia:

Velkuβa  >  Velkua  >  Velkkua,
sopiδaˣ > sopiaˣ > soppiaˣ > soppiˣ,
matoδa > matoa > mattoa > matto
väsyδäˣ > väsyäˣ > vässyäˣ > vässyˣ

Huomaa, että supistumadiftongin jälkimmäinen ääntiö on joissain muotoryhmissä kulunut myöhemmin pois.


Jälkitavujen diftongeista