I. Esim. kun suomen kirjakielessä sanotaan menköön, niin murteessa
menkkö(n); vastaavasti kuuluvat kirjakielen seipäät, veteen, kiusaa
murteessa seippät, vette(n), kiussa.
Ilmiön syystä antavat vihjeen kirjakielisten muotojen toisessa tavussa olevat pitkät ääntiöt (eli vokaalit) öö, ää, ee, aa (tai myös ii, yy, uu, oo), jollaisia ei voi esiintyä lounaismurteiden sanojen toisessa tavussa eikä yleensäkään ensimmäisen tavun jälkeen – kirjakielessäkin ne ovat aika uusia, sillä ne ovat vain joitakin satoja vuosia takaperin syntyneet kahden eri tavussa olevan ääntiön välisen kerakkeen kadottua ja ääntiöiden näin jouduttua samaan tavuun:
menköhön > menköön (h kulunut pois)
seipähät > seipäät (h kulunut pois)
vetehen > veteen (h kulunut pois)
kiusaδa(pi) > kiusaa(pi) (δ kulunut pois)
Samanlaisia pitkiä ääntiöitä on voinut syntyä lounaismurteistossakin ensimmäisen tavun jälkeisiin asemiin, mutta ne olisivat pituudellaan loukanneet pahasti lounaismurteiden ensimmäisen tavun vahvemmuutta muihin tavuihin nähden, ja siksi on ensimmäinen tavu kehittänyt itselleen lisäpituutta kahdentamalla loppuunsa k:n, p:n, t:n tai s:n:
Lounaismurteiden jälkitavujen pitkät ääntiöt ovat olleet siis jotenkin virtuaalisia.
II. Lounaismurteissa on sanan kahdessa perättäisessä tavussa olevien erilaistenkin
ääntiöitten välinen kerake kulunut monessa tapauksessa pois, jolloin on kaksi
erilaista ääntiötä sulautunut kaksoisääntiöksi eli diftongiksi.
Tämmöinen ensitavun jälkeinen supistumadiftongikin on pidentänyt tavua liikaa,
jolloin sen alussa mahdollisesti ollut k, p, t tai s on kahdentunut.
Seuraavalaiset kehityskulut ovat olleet mahdollisia:
Huomaa, että supistumadiftongin jälkimmäinen ääntiö on joissain muotoryhmissä kulunut myöhemmin pois.