Vahtolaissi sanòi näytteks hiukaŋ kans (2·3·5·59)

ˣ-merkki sanamuodon lopussa tarkoittaa, että siinä lausutaan k, p, t, s, f jos seuraava sana alkaa k:lla, p:llä, t:llä, s:llä, f:llä.
(n) sanamuodon lopussa tarkoittaa, että siinä lausutaan ŋ, m, n sen mukaan, alkaako seuraava sana k:lla, p:llä vai t:llä.
Esimerkki lausumisesta: “Sää taisit ahnettus soppa ehtosteŋ kauhiaste!”
Alkukirjaimet: a e f h i j k l m n o p r s t u v y ä ö (ka ke ki kl ko kr ku ky kä kö)

Alkukirjain: a e f h i j k l m n o p r s t u v y ä ö
Vahdon murre

Sananäytteet ovat vanhoja lounaissuomalaisia sanoja, lähinnä Maskun murrealueelta, johon kuuluvat useat ympäristökunnatkin, kuten Vahto, Nousiainen ja Raisio. Sanavalikoima ei tarkoita sitä, että kaikki muut eli valikoimasta puuttuvat murteen sanat olisivat samanlaiset kuin suomen kirjakielessä. Monia puuttuvia sanoja voisi kyllä johtaa tiettyjen sääntöjen (äännelakien) nojalla kirjakielen sanoista. Esimerkiksi kirjakielen sanoja karitsa, metsä, otsa, vatsa, veitsi, vitsavastaavat murteessa karitta, mettä, otta, vatta, veitti, vitta (joissa on aikaisempi kaksoiskerake θθ kehittynyt tt:ksi). Nykyisen kirjakielen sanoja tieto, mies, suora, yö taas vastaavat murteessa sanat tiato, miäs, suara, yä (joissa on tapahtunut ns. diftongin avartuminen). Hiukan vaikeampaa voi olla ennustaa vaikkapa sanojen laiva, naula, seiväs, seura, koira, koura, köyhä, mäyrä murrevastineita laeva, naola, seeväs, seora, koera, koora, kööhä, mäörä (joissa ilmenee ns. diftonginreduktio) tai ehkä näitten monikon partitiiveja laevoi, naoloi, seippäi, seoroi, koiri, kouri, köyhi, mäyri.
Teonsanat on aakkostettu I infinitiivin latiivimuotoina.

ʢ
Päivitetty 2010.3.10: mikä aika, tämmötel aikka
Palaute: pahio(ättä-kirjain)wakkanet.fi [257] Kotosiul PM

¹ Näissä sanoissa on aiemmin, paikoin vielä 1700-luvulla, ollut toisen tavun lopussa i-äänne, joka on tavallaan sulkenut tai paremminkin pidentänyt tavua. Tästä johtuen on 1. ja 2. tavun rajalla oleva astevaihtelukerakepari (kk, pp, tt) joskus jo hyvin kaukaisessa menneisyydessä mennyt heikkoon asteeseen (k, p, t). Kyseinen i on ollut mukana sanan kaikissa muodoissa pitäen sanan kokonaan heikkoasteisena ja siis astevaihteluttomana. Esim. toto-sanan kehityshistoria on todennäköisesti ollut

tottoi > totoi > toto. Tässä esimerkkitapauksessa voi siis sanoa i-loppuisen ääntiöparin eli diftongin oi aiheuttaneen asteen heikentymisen (mitä kutsuisin infirmaatioksi). Samaan tapaan on vaikuttanut esim. ruupu-sanassa muinainen ui-diftongi (ruuppui > ruupui > ruupu). Infirmaatioilmiö on lounaismurteissa tosiasiassa paljon laajempi ja esiintyy mm. astevaihtelullisten teonsanojen imperfektimuodoissa ja nominien monikon partitiivimuodoissa: satoi > saδoi > saðoi > saðo(i) (sataa-teonsana) patoiδa > paδoiδa > paδoija > paðoi (pata-nimisana) Infirmaatiosta on jälkiä suomen kirjakielessäkin: kantavartalo on heikossa asteessa mm. sanoissa hevo(i)nen (ei hepoinen), esikoinen (ei esikkoinen), emännöidä (ei emäntöidä), liitännäinen (ei liitäntäinen).
Infirmaatio on oikeastaan vain astevaihtelun erikoistapaus; siitä on merkkejä virossakin (esim. eane, mullane, söene, vahune, ...).

² Sana sisältää 1. tavurajallaan infirmaation.

³ Entinen kolmitavu (ei kuitenkaan varsinainen supistumanomini), joten 1. ja 2. tavun rajalla ei astevaihtelua.

⁴ Omistusliite persoonan mukaan.

Alkukirjain: a e f h i j k l m n o p r s t u v y ä ö (ka ke ki kl ko kr ku ky kä kö)