e-Ilmiö on sellainen, että jos suomen kaksitavuisella sanalla on perusmuodossaan
  1. tavu väliääntiöinen (sisältäen vain i- tai e-ääntiötä) ja
  2. tavu a-ääntiöinen, niin
sanan taivutusmuodoissa a:n korvaava e muuttaa koko muodon etuääntiöiseksi eli
  3. ja myöhemmissä tavuissa esiintyy ä:tä, ö:tä, y:tä.

Ilmiö koskee yhtäläisesti verbejä kuin nomineja (verbin perusmuotona pidetään I infinitiivin latiivia, kuten yleensä sanakirjoissakin).
α) Verbeillä muutoksen aiheuttaa passiivin e:
      virkkaa : virkan : virketään : virkettiinkö : virketty
β) Nomineilla sen laukaisee komparatiivin e:
      hiljaa : hiljan : hiljemmällä : hiljemminkö
      vinha : vinhan : vinhemmän : vinhemmyys
      vilja : viljalti : viljemmälti
      verkka : verkkaan : verkemmästi
      verta : vertoja : verrempiä
      pika : pian : pikemminhän
      liika : liian : liiemmäksi
      ilta : illan : illemmällä (t. illemmalla‼)
      helva : helva(n) : helvemäl(ttä) (‘halpa’ : ‘halvan’ : ‘halvemmalla’ – lounaismurretta)

Ilmiö perustuu selvästikin sellaiseen lakiin, että sanan kahden ensimmäisen tavun ollessa väliääntiöisiä on sana kokonaisuutena etuääntiöinen.  Asia näkyy esim. sanoissa helinä, kilinä; vrt. hulina, kalina, kolina (vrt. http://www.wakkanet.fi/~pahio/aA/e.html).

Passiivin e:n ja komparatiivin e:n samanlainen vaikutus sanojen etuääntiöisyyteen antaa aihetta epäillä, että molemmilla e-morfeemeilla olisi jotain muutakin yhteyttä.  Tästä olen jo 1988-vuonna esittänyt näyttöä.
Päivitetty 2009.3.29.