Salaperäinen loppuäänne
Miksi Suomen
lounaismurteissa lausutaan esim.
“On tehtyt töitä.”,
“On tehtyp pino.”,
“On tehtyk kaikki.”,
“On tehtys sitä ja tätä.”?
Tätä ongelmaa on yritetty selvittää
vähintään sata vuotta, ainakin E. N.
SETÄLÄSTÄ alkaen. Samanlainen
“ylimääräinen” loppukerake on nykyisin melkoisesti levinnyt jo
muidenkin murteiden ja yleiskielen vastaaviin verbinmuotoihin. Mainitut
esimerkkilauseet voisivat olla suomen yleiskieltäkin.
Ongelmalle on nyt (1988-v.) esitetty ratkaisu, jota ei kukaan ole kiistänyt:
Kyseinen kerake, joka nykyään lausutaan samanlaisena kuin
seuraavan sanan alkukerake, on alkuaan ollut muinaisen
latiivi-sijan k-pääte.
Muita k-latiivin jäänteitä ovat suomen yleiskielessä
mm. kunkin verbin perusmuodon ja yksikön II persoonan käskymuodon
lopussa kuultava kerake (Saan syödäp perunaa.
Menek kotiin!) ja vastaava ilmiö
vaikkapa kahtias-sanassa.
Esittämäni latiiviratkaisu selittää samalla
kertaa senkin lounaismurteiden erikoisuuden, että passiivin II
partisiipissa esiintyy yksikön nimennössä eli
nominatiivissa aina (paitsi h:n ja s:n jälkeen)
kaksinkertainen passiivitunnus tt:
uittuk,
kävelttyp,
panttus,
syättyk,
kapaloittut,
tulttu).
Ei tätäkään ole aikaisemmin kyetty luontevasti
selittämään.
[«Sananjalka» № 30 (1988); artikkelin
tiivistelmä]
Takaisin kielitiede-sivulle
e-Ilmiö