Salaperäinen loppuäänne

  Miksi Suomen lounaismurteissa lausutaan esim. “On tehtyt töitä.”,   “On tehtyp pino.”,   “On tehtyk kaikki.”,   “On tehtys sitä ja tätä.”?   Tätä ongelmaa on yritetty selvittää vähintään sata vuotta, ainakin E. N. SETÄLÄSTÄ alkaen.   Samanlainen “ylimääräinen” loppukerake on nykyisin melkoisesti levinnyt jo muidenkin murteiden ja yleiskielen vastaaviin verbinmuotoihin.   Mainitut esimerkkilauseet voisivat olla suomen yleiskieltäkin.
  Ongelmalle on nyt (1988-v.) esitetty ratkaisu, jota ei kukaan ole kiistänyt:   Kyseinen kerake, joka nykyään lausutaan samanlaisena kuin seuraavan sanan alkukerake, on alkuaan ollut muinaisen latiivi-sijan k-pääte.
  Muita k-latiivin jäänteitä ovat suomen yleiskielessä mm. kunkin verbin perusmuodon ja yksikön II persoonan käskymuodon lopussa kuultava kerake (Saan syödäp perunaa. Menek kotiin!) ja vastaava ilmiö vaikkapa kahtia-sanassa.
  Esittämäni latiiviratkaisu selittää samalla kertaa senkin lounaismurteiden erikoisuuden, että passiivin II partisiipissa esiintyy yksikön nimennössä eli nominatiivissa aina (paitsi h:n ja s:n jälkeen) kaksinkertainen passiivitunnus tt:  uittu, käveltty, panttu, syätty, kapaloittu, tulttu).   Ei tätäkään ole aikaisemmin kyetty luontevasti selittämään.

[«Sananjalka» № 30 (1988); koko artikkeli, tiivistelmä]


Takaisin kielitiede-sivulle
e-Ilmiö