Perimätieto kertoo Vahdonjoen olleen muinaisaikoina Heliskosken1 yläpuolelta keväisin kova tulvimaan.   Tällöin olivat suuret niittyalueet veden vallassa.  Veden kuivaessa olivat niityt ruvenneet vaahtoamaan.  Paikka sai nimekseen Vahtoava.


  Nimi on tuhannen vuoden sisällä käynyt läpi kehityskulun
Vahtoava > Vahtoova > Vahtoo > Vahto
(tai Vahtoava > Vahtoova > Vahtova > Vahto).   Koskei t-äänne ole muinaisaikoina tietystikään heikentynyt Vahtoava-sanan taivutusmuodoissa (esim. Vahtoavalla), niin vanhat vahtolaiset taivuttavat pitäjänsä nimen vielä nytkin
Vahto : Vahtol,
vaikka kirjakieli (virheellisesti) taivuttaa nykyään
Vahto : Vahdolla
heikentäen t:n d:ksi (suomen yleiseen
astevaihteluun nojaten).


  Vahdon paikallisessa murteessa tunnetaan luonnollisesti myös tavallista ‘vaahtoa’ tarkoittava vahto-sana.   Koskei tällä ole yllä kuvatunlaista historiaa, sen taivutusmuodoissa tapahtuu normaali t:n heikkeneminen lähinnä r:n kaltaiseksi äänteeksi ð (esim. vahðos = ‘vaahdossa’).


  Miksi sekä Vahto-nimessä että vahto-sanassa sitten on ensimmäisessä tavussa vain lyhyt a eikä pitkä niin kuin kirjakielen vaahto-sanassa?
  Vastaavanlaisia sanoja ja sananmuotoja tunnetaan Suomen lounaismurteissa enemmänkin:
vahtera ‘vaahtera’
hahka ‘haahka’
hahðe(n) ‘haahden’ eli nyk. ‘laivan’ [perusmuoto haaksi; vrt. yksi : yhden]
jähty ‘jäähtyy’
pyhki ‘pyyhkii’
kyhkyne(n) ‘kyyhkynen’
ruhmena ‘ruumen’ [suomen itämurt. ruuhmen]
ruhta ‘ruuhta’ [perusmuoto ruuhi]
rihtä ‘riihtä’ [perusmuoto riihi]
vihti ‘vyyhti’
pehtaroitte ‘piehtaroi(tsee)’ [aiemmin ollut peehtaroiθθeβi]
tohta ‘tuohta’ [aiemmin toohta]
nöhtä ‘nöyhtä’
rohtu ‘rohtuu’ [itämurt. ruohtuu, aiemmin roohtuβi]
kahla ‘kahlaa’ [itämurt. kaahlaa]
  Murteessa on siis nähtävästi voimassa semmoinen “sääntö”, ettei sanan ensimmäisessä tavussa voi olla pitkää ääntiöainesta2 tavun päättyessä h:hon.
  Siispä esim. semmoiset sanat kuin vaihtaminen, hiihtäminen, huuhteleminen ja huuhkaja eivät ole täkäläistä murretta, vaan niitten asemesta on täällä perinteisesti puhuttu va(e)hettamisest, suksistamisest, virùttamisest ja hyyppiäst. 3
  Kyseinen sääntö on vanhemman väen keskuudessa ollut niin vahva, että tänne lounaismurteitten ydinalueelle muualta aikoinaan tulleet “uudissanatkin”, kuten keuhko, soihtu ja suihku, ovat siihen joutuneet tavallaan sopeutumaan:  ensimmäinen tavu ei pääty h:hon uudehkoissa murresanoissa keukko, soittu ja suikku, mutta tavun ääntiöt eivät sentään ole enää muuttuneet.   Hieman toisin on tilanne vanhojen paikallisten murresanojen viuka (‘vinha (tuuli)’) ja löykä (‘höyry, huuru, hönkä, löyhäys’) kohdalla; muiden murteiden ja kirjakielen vastaavat sanat (vaikkakin erimerkityksiset) lienevät viuhka ja löyhkä.
  1Heliskoski sijaitsee Vahdon ja Ruskon rajalla ja on nykyään Vahdonjoen suurin koski.
  2ääntiö = ‘vokaali’
  3
Viron kielessä ovat muuten nuo samat neljä sanaa: vahetamine, suusatamine, virutamine, (jänese)hüüp, lisäksi mm. vaht, hahk, pühkimine, viht ym.

  Paluu sivun alkuun, Vahdon alkusivulle, Jussin kotosivulle